bannerikuva

 Muita muisteloita

”Valehtelloo kun Anaski”,
toimittanut Paavo Väisänen
 

Vanha hokema on saanut alkunsa Ananias Koposesta, joka on asunut joskus 1800-1900-luvun vaihteessa Kiukonmäen Mörköharjussa, ”Mörkolässä”. Hänellä oli vaimo, Lienu (ehkä Karoliina). Anaski oli irtisanottu edellisestä asuinpaikastaan, rahattomana hän sai luvan kaivaa Mörkölään hiekkarinteeseen maakömmäkön. Kömmäkön perällä oli kivistä kyhätty uuni. Kun perhe kasvoi ja tuli lisätilan tarve, kaivettiin lisää elintilaa ja uuni jäi lopulta keskelle kömmäkköä.

 

Anaskin vaimo, Lienu, oli valitellut miehelleen sitä, ettei hän saa milloinkaan aukaista omaa ovea (lieko kömmäkössä ollut riepu oviaukossa…). Anaskipa ei ollut jäänyt toimettomaksi, vaan oli kyhännyt vähäisistä lautatarpeista oven, jonka sitten oli laittanut kahden puun väliin, sitten hihkumaan iloisesti Lienulle: ”Tässäpä sinulle ovi, suat aakoo sitä niin paljo kun tykkeet!”

 

Anaskista on muistitiedossa paljon tarinoita. Johanna Rissasen kertomaa:

Olimme syksyllä Pitkässämäessä. Anaski tuli paikalle, joten kysyimme häneltä: ”Mihinkäs se Lienu jäi?” Anaski vastasi ykskantaan: ”Tuonnehan se jäe rynkyttämään.”  (Lienulla oli langettava tauti, nykyisin epilepsiaksi kutsuttu).

 

Anaski oli povannut Johanna Väisäselle: ”Saanaan näät syntyneen, hankeen kun kussoo niin reikä jiäp…”. Tarina ei kerro oliko tästä povauksesta peritty maksukin…

 

Anaskin kömmäkköön kokoontuivat miehet sunnuntaisin pelaamaan korttia kahvipannullisesta. Hävinnyt pelaaja joutui maksamaan Lienun keittämät kahvit. Ilo lähti silloin pienistä asioista. Kerrankin naurunremakka oli suurimmillaan, kun Paavo Väisänen astui sisään oltuaan ulkona ”asioillaan” ja yhtyi nauruun (iloisuus tarttui). Anaski tokaisi ”Mies naaraa, eikä tiijä asijookaan.”

 

Anaskilla oli ”ohimovika” (tyrä). Kun se alkoi vaivata, Anaski kellahti selälleen, survoi suolet paikoilleen selittäen: ”Vejän tuota ankkurikelloa.”

 

Myöhempinä vuosina Anaski pääsi Lienuineen asumaan oikeaan mökkiin Iisalmen Ahmolle.

 

 

 

”Pojaski”,
lainaus Emil Lappalaisen kirjasta Menneitä muistellen, Periodi I
 

Nikinmäen lähellä, Löytömäen maalla, olleessa pienessä, erittäin alkukantaisessa mökissä asui Pällikkään kylän nimimies ”Pojaski” – Pekka Soininen. Vaimonsa oli Löytömäen Hynysiä. Pekka piti itseään soittajana, pelimannina, mutta hänen viulunvingutuksensa oli vähemmän nautinnollista kuultavaa. Pelimanni piti kylällä liikkuessaan soittimen mukanaan ja antoi ”konsertteja”, kuka vain oli sitä vailla, usein aivan oma-aloitteisestikin.

 

Tuo pienenläntä ukkeli oli kovasti kaikkiin päihteisiin päin, mutta kylän ”Ryysyrannan Joosepilla” ei ollut varaa oikeaan viinaan. Niinpä hänelle kelpasi kaikki, mikä vähänkin teki vaikutuksen. Hän ruinasi ryyppyä toisilta sanomalla: ”Jos ootta oekeita pojaskija, niin antakee peljmannille ryyppy.” Niistä sanonnoista lankesi hänelle nimi ”Pojaski”.

 

 

Pontikankeitto,
lainaus Emil Lappalaisen kirjasta Menneitä muistellen, Periodi I
 

”Syvänmualla” on harrastettu pontikankeittoa laajamittaisesti niin omaan käyttöön kuin myyntiinkin. Toimintaa on pidetty ”suonessa” ennen sotia ja vielä 1990-luvun lopulla omaan tarpeeseen. Liekö keittotaito vieläkään painunut unohduksen yöhön?

 

Pällikkäällä saattoi raittiusseura-aikaan käydä niin, että saman talon veljeksistä toiset olivat innokkaita raittiusaatteen ihmisiä, mutta toisten veljesten tie taas johti metsien kätköihin korvenkyyneleiden tiputtamiseen.

 

Opettaja Joonas Partanen oli innokas raittiusmies. Tarina kertoo, miten hänellä oli kerran raittiusyhdistyksen kokouksessa näytillä pontikantekovehkeet. Pimeän kähmässä Joonaksen palatessa kotiin Pällikkään koululta metsäpolkua pitkin selässään pillit ja pöntöt, pimeästä pusikosta tulivat käsiparit, jotka nappasivat pontikantekovehkeet parempaan käyttöön. No, minkäpä Joonas pimeässä mahtoi, nuoret miehet saivat jalat alleen ja tavarat pantiin toimintaan.

 

 

 

Tientekoa Pällikkäällä,
lainaus Emil Lappalaisen kirjasta Menneitä muistellen, Periodi I
 

Vielä 1920-luvulla ei kirkolta Pällikkäälle ollut muuta liikenneyhteyttä kuin pari kertaa viikossa liikennöinyt meijeriauto. Sen lavalla kermapönttöjen päissä istuen, pääsivät kirkolla käyvät matkustamaan. Kellä oli hevonen, ajoi sillä ja muut pistelivät kesällä jalkaisin. Talvisin oli suksista helpotusta.

 

Paisuaan johtavan kylätien teko oli käynnistetty monien vaiheiden jälkeen vasta vuonna 1913. Tie oli pitkään huonokuntoinen siitä huolimatta, että sitä yhteisesti joka kesä korjattiin. Kolukärrit painoivat tiehen syvät raiteet ja niiden keskellä oli hevosen kavioura. Sellaisella tiellä, jossa pehmyttä ajomaata oli kauttaaltaan, ei ollut kovin herkkua pyöräillä. Tienkorjaus lämpiminä kesäpäivinä oli niin hevosille kuin miehillekin hikistä ja voimia kysyvää puuhaa. Kuskattiin maita tienvarrella olleista kuopista pitkien matkojen etäisyydelle. Tien lähipiirissä ei ollut ainuttakaan kunnollista sorapaikkaa, vaan tavallisesta moreenimaasta oli hakuin ja rautakangein suurien maakivien joukosta nakerrettava soraa kuormaansa. Siinä työssä tarkeni.

Yhtä kovilla olivat hevosetkin, kun tyhjänä montulle tullessa ajoimme kilpaa kuin hullut. Kärrien rumina kantautui kauaksi. Samaisesta kärrien ruminasta on kylämmekin saanut kirkonkyläläisten suuhun hyvin istuvan liikanimen, ”Rummukka”. Monetkaan pällikkäläisistä eivät olleet nimen kuultuaan kovin imarreltuja. Joka Rummukka -nimeä käytti, pidettiin pilkkaajana, eikä ollut ”keisarin ystävä”.

 

 

 

Vaivaismummon tarina,
toimittanut Kalervo Kumpulainen
 

Köyhien ja sairaiden hoito oli yhteiskunnan toimesta 1870-luvulla aivan olematonta. Ne vanhukset, joilla ei ollut omia perillisiä huolehtimassa joutuivat mieron tielle, sitten kun eivät enää pystyneet työhön. Kylillä oli talot, joiden oli määräaika hoidettava tällaisia vanhuksia ja sairaita. Ruotimummoiksi ja –ukeiksi heitä nimitettiin. He olivat muutamia viikkoja talossaan, kai riippuen siitä, miten vauraaksi talo katsottiin.

Olen nuoruudessani kuullut kerrottavan heidän kohtaloistaan. Monissa taloissa heillä oli teetetty töitä niin kauan kuin he vähänkin jaksoivat.

 

Tässä tarinassa, jonka ukkini kertoi, oli kohtelu samanlaista kuin muullakin talonväellä, mutta siihen liittyy huvittaviakin piirteitä.

 

Eräänä talvisena päivänä talutettiin ukkini kotiin naapuritalosta sokea mummo määräajaksi hoitoon. Ukkini kertoi olleensa noin 8-9-vuotias ja hänellä oli kaksi vanhempaa veljeä. Vanhemmat varoittivat poikia, ettei sokean kanssa saa pelleillä, vaan pitää auttaa, missä hän apua tarvitsee. Sokealla on samat tarpeet kuin näkevälläkin ja poikien tehtävänä oli taluttaa mummo pihan perälle, kun tarve vaati. Tuskin pojat olivat siitä kovin ilahtuneita. Metkut oli heti mielessä. He polkivat lumeen polun, joka oli pitempi kuin suora tie määränpäähän. Tulihan siinä hieman kuntolenkkiä. Sitten kun määräaika loppui, oli poikien urakka taluttaa mummo kapeahkon järven yli seuraavaan olinpaikkaan. Pojat olivat avuliaita ja taluttivat mummoa kaksinpuolin, niin että olisi muka turvallisempaa jäällä. Käveltyään vähän matkaa pojat sanoivat, että tässä on leveä railo, yritetään hypätä sen yli. Näitä railoja riitti rantaa mennessä useampiakin, ja aina hypätä lepsautettiin yli. Seuraavassa mummon hoitotalossa pojat eivät jääneet pitempään juttusille, ettei vain saattomatkasta kerkiä tulla puhetta. Kotona olivat kuitenkin nähneet, ja siitä tuli kuulustelu, että mitä varten työ sitä mummua hyppyytittä siellä järven jäällä. Toruttiin, ettei vanhaa ihmistä saa sillä lailla narrata, eihän siellä mitään railoja ole. Luulen kuitenkin, että nauru saattoi pyrkiä tulemaan vanhempienkin huulille.

 

 

 

Huvitukset,
lainaus Emil Lappalaisen kirjasta Menneitä muistellen, Periodi I
 

Ennen Pällikkään raittiusyhdistykselle v. 1933 valmistunutta toimitaloa, Pamppulaa, ei kylällä ollut yleistä kokoontumispaikkaa. Kokoontumispaikaksi sai kelvata talojen avarat tuvat, koulun luokkahuone taikka kesäisin lato tanssienpitopaikkana, tavallinen tasainen kenttäkin sai kelvata tanssipaikaksi.

 

 

Maa tosin tanssiareenana oli aivan onneton. Pölysi, ja luisto puuttui kokonaan. Riihen permannot ja maanteiden sillat kelpasivat myös tarkoitukseen. Tanssin merkeissä kokoontumisia oli myös häiden yhteydessä morsiamen kotona häitä edeltäneenä iltana vietetyt läksiäiset. Joillakin oli tapana järjestää vihkipäivän illaksi puolittain yleiset häätanssiaiset. Ne olikin sitten tapana järjestää sulhasen kotona.

Kuva: Haukkuvalla Mattilassa vietettiin Anni ja Jussi Vallan häitä 20.9.1931. Liekö näissä häissä tanssittu?
 

Oma lukunsa olivat 1920-luvulla Helvetinkattilan kalliolla juhannuksen vietot. Sinne 2-3 kilometrin etäisyydelle maantiestä, silloin vielä neitseellisen salon keskellä olleelle rotkolle, vaelsivat ihmiset aattoillan aikana runsain joukoin niin Pällikkäältä kuin Varpasiltakin. Pällikkäältä sinne tuli peninkulman verran matkaa, joka siihen aikaan tehtiin luonnollisesti jalkaisin. Varpaselaiset pääsivät puolta lyhyemmällä talsimisella. Heinämäen talon kautta mentiin, Heinämäestä alkoi kinttupolkua myöten taivallus kohti Olkimäkeä. Metsätaipaleella risteilleet polut eivät läheskään kaikki johtaneet Helvetinkattilaan, joten ensimmäistä kertaa sinne menevät joutuivat ottamaan Heinämäestä ”luotsin”. Sanonta: ”Heinämäen riihenperästä on kirvesheitto Helvettiin” ei kovin hyvin pitänyt paikkansa, sillä matkaa oli kilometrikaupalla. Sillä välillä ehti olla monenlaista maastoa, joten tanssikengät naisten oli otettava käteen ja porskuteltava äidin antamin töppösin. Perillä sitten tulihtalla kepin nokassa kiehautettiin pannullinen pöönävettä, jota sitten tuoreen pullan kanssa nautiskeltiin. Matkaa varten oli paistettu omat käntyt. Varpaselaiset toivat mukanaan hanuristin, joka tahditti kalliolla karkeloinnin. Tytöt vain joutuivat yön viiletessä liikehtimään tyttöparilla, sillä tanssittajat poistuivat tuiki tiheään näyttämöltä ja palatessaan olivat aina yhtä reteämpiä. Povitaskun nautintoaine oli illan mittaan toimitettu pintaa syvemmälle ja se teki vaikutuksen. Ei kuitenkaan niin, että siitä olisi enempää itselle kuin kanssaihmisille ollut suuremmasti haittaa. Siellä korppien ja kuukkelien asuinmaisemissa soi haitarimusiikki tyvenessä illassa yössä kauaksi kaikuen ja kuulostaen erinomaisen ihanalta. Aapelin Elman ja Sääskelän Hannan ja muiden iloisten tyttöjen kikatukset lisäsivät tunnelmaa.

 

Kalliorotko oli jommoinen turistinähtävyys. Tasaisen kallioseinämän korkeus oli paikoin kymmeniä metrejä. Jyrkänteen reunalta alas katsominen suorastaan hirvitti. Kaikki eivät tohtineet mennä lähellekään rotkon reunaa. Kanjonin pohjalla oli ajanhampaan kalliosta louhima avolouhikko ja vastapuolella jyrkänne, jossa kallio oli näkyvissä. Kaikkialla, missä siellä metsämaisemissa liikuttiinkin, tekivät hyttyset ja  itikat olon kiusalliseksi. Varsinkaan naisten mekot eivät suojanneet hyttysten hyökkäyksiltä.

 

Eljalan mailla, Rajamäen korkeimmalla kohdalla, oli ns. Kokkomäki. Sielläkin pidettiin pitkään jokakesäiset juhannusjuhlat. Kokonpolttoareenan välittömässä läheisyydessä oli luonnonvarainen tasainen kenttä, jossa Tervo-Joonaksen tahdittamana pistettiin jalalla koreasti. Joonaksen soitin oli viulu ja veli-Aatun hanuri. Kentän laidassa oli tasainen kivi, jonka reunalla pelimanni soittaessaan istui ja väki tanssi kentällä. Eräs häiritsevä tekijä siinäkin oli. Jos sattui juhlien ajaksi pitempi poutakausi, niin kenttä pölisi armottomasti. Pöly tuhri kaikki paikat niin, että ennen pitkää uutterimmat tanssimiehet olivat kuin riihellä olleita.

 

Juopottelu oli siihen aikaan tavallista varsinkin juhannusjuhlissa. Tappelutkaan eivät olleet harvinaisia. Ne kuitenkin jäivät nyrkkitappelun asteelle, eikä veritekoja koskaan tapahtunut.

 

Kaikkeen riitti mukanaolijoita. Korttiringit kokoontuivat jo iltayöstä ja kyköttivät aamuun asti. Sellaiset, joilta loppui ”käteinen” poistuivat allapäin paikalta, mutta toisia astui tilalle. Liikettä Kokkomäellä riitti aina aamuun asti, jolloin viimeisetkin ”uupuneet” heräilivät lähtemään kotiinsa. Jäljelle jäi monenlaista rekvisiittaa muistuttamaan juhannusjuhlista. Eljalan Hermanni ennen pitkää työlääntyi kokkojuhlilla kävijöihin, jotka yöllisillä retkillään jättivät veräjiä auki ja karja pääsi piha-aitaan pahojansa tekemään. Niinpä hän kielsi juhlien pidon. Siihen loppui koko juhannusjuhlien pitoperinne Kokkomäellä.

 

 

 

Sihna,
lainaus Emil Lappalaisen kirjasta Menneitä muistellen, Periodi I
 

”Sihna” oli mies, joka jätti jutuillaan ja valheillaan nimensä pitkäksi aikaa ihmisten muisteloihin elämään. Vuonna 1899, jolloin Varpaisjärven seurakunta itsenäistyi Nilsiästä, tuli Lassi Taskisesta varpaisjärveläinen. Tuo romuluinen, kookkaan puoleinen mies ei ollut kovin perso työn perään, vaikka kertomusten mukaan oli kovinkin ronski tarttumaan työhön kuin työhön. Hän vieraili mieluummin yökunnissa taloissa, joissa häntä ruokittiin ja kuunneltiin hupiukon jorinoita. Miehen ylöspidon lisäksi hänen luupäänsä, Hipro, ja Humu –koiransa saivat osansa talon vieraanvaraisuudesta.

 

Sihna-Lassin jutustelujen aiheet oli usein otettu elävästä elämästä, mutta niiden todenperäisyyttä ei ollut syytä lähteä peräämään. Eräskin niistä kaikessa lyhyydessään oli tällainen: Sihna ja ”serkku-Olli” (aivan ventovieras Rokuan silloinen isäntä) olivat metsällä ollessaan tulleet aukeaman reunaan, josta olivat pelästyttäneet makuuksissaan olleen pupujussin laukkaamaan pitkin aukeamaa. Miten ollakaan! Pienen matkaa pötkittyään oli pitkäkorva köksähtänyt etutassut ylhäällä istua kököttämään. Oudosti kolisevalla äänellään puhunut Sihna sanoi kysyneensä Ollilta: ”Ammutko sinä vai ammunko minä?” Olli oli sanonut: ”Minä ammun!” ”Olli ku ampu, niih jänis voan, nuinnikkään” näytti sormellaan ”korviaasa heelautti. Vuan minä ku piukasin, niin kyllä juholle tie kelepas.” Metsästysaseena olivat suusta ladattavat haulikot, joten Sihnan sanonta piukasusta sopii sen toimintaan hyvin.

 

Leskelänlamminmäen jälkeen oli Sihnalla hiukan etuisampi mökki Välijoen varrella niin sanotulla Sihnakoskella. Tuossa nimikkokoskensa partaalla olleessa savutuvassa oli useampiruutuinen ikkuna, mutta erittäin köterösti luonnonkivistä tehty kiuas. Viimeinen asuinsija Sihnalla ja hänen vainollaan Anni Lovisalla oli Varpaisjärven kirkonkylän lähellä, Pölöhpuron varrella ollut tupanen, jonka hän oli rakentanut kunnan maille keneltäkään lupaa kysymättä. Tapauksen tultua kunnan päättäjien tietoon oli Lassi saanut ”synninpäästön” ja luvan asua lopun ikäänsä pirtissään. Sen jälkeen oli määräyksen mukaan mökki hävitettävä ja niin tapahtuikin.

 

 

 

Postin tulo Haukkuvalle,
toimittanut Kalervo Kumpulainen
 

Vielä 20-luvun alussa ei lehtiä kovin monta liene tullutkaan, mutta kirjeitä kirjoitettiin siihen aikaan paljon enemmän kuin nykyään. Haukkuvan posti piti hakea Puolivälistä asti, kun valtion posti ei kulkenut vielä silloin Paisuan tiellä. Vasta 30-luvun alkuvuosina saatiin posti kulkemaan Paisuan tietäkin.

 

Koska Haukkuvan viimeisistä taloista oli matkaa Puoliväliin noin kuusi kilometriä, voi hyvin arvata, ettei vuorottelusysteemi aina pelannut, postin saanti ei ollut säännöllistä. Tuskin joka paikassa oli sellaista henkilöä, joka olisi kyennyt tai joutanut postia hakemaan, eikä ehkä joka paikkaan postia monta kertaa vuodessa tullutkaan. Kylällä oli kuitenkin asiaa pohdittu, koskapa Haukkuvalle oli perustettu postiyhdistys. Postinkanto oli annettu yhdelle henkilölle, kolme kertaa viikossa. Posti kannettiin Vapilaan asti, siitä sitten itse kukin haki omansa. Postin kantoivat luultavasti vapilaiset, siis Immoset, pientä korvausta vastaan. Yhdistyksen on täytynyt olla virallinen, koskapa he ovat saaneet pitää ohjelmallisia tanssi-iltamia toimintansa tukemiseksi. Täällä on ollut aika paljon nuoria, joilla into ja uskallus riitti esiintymiseen. Sellaisia ovat olleet Mattilan tytöt Anni Santra ja Lyyli Valta, Kumpulan Anni ja Kirsi, Vapilan nuoret ynnä muut mukana olleet miehet ja naiset. Siitä ei ole tietoa, avustiko posti tällaisia kyläpostiyhdistyksiä. Luulen kuitenkin, ettei avustanut. Kolmannen vuosikymmenen alkuaikoina rupesi sitten kulkemaan posti Paisuan tietä. Haukkuvan posti jäi Heinäahoon Janne Kiimalaisen asuntoon, josta itse kukin nouti postinsa.

 

Postin kulku muuttui myöhemmin jokapäiväiseksi. Rupesimme haukkuvalaisten kanssa hakemaan vuoroviikoin postin Heinäahosta, niin päästiin hieman vähemmillä hakukerroilla. Postiakin alkoi olla huomattavasti enemmän kuin 20-luvulla.

 

 

 

Peltomäen ja Pällikkään asuttamisesta,
lainaus Emil Lappalaisen kirjasta Menneitä muistellen, Periodi I
 

 

Ensimmäiset asujat tulivat seudulle 1700-luvulla Pikkuvihaa pakoon. Kirjoihin ja karttoihin viety vakiintunut asutus alkoi 1800-luvulla. Pällikkään vanhimpia taloja olivat Pällikäs, Rajamäki ja Puro, Peltomäen Lammi, Mykkälä ja Paskomäki. Vanhin kaikista oli Hanhimäki, joka tuli kuulumaan Peltomäen koulupiiriin. Emil Lappalaisen kertoma Hanhimäen tarina tuntuu kuvaavan asutuksen alkuja yleisestikin.

 

”Hanhimäelle, kauaksi vesireiteistä, asumattomalle metsäseudulle asettui v. 1824 asumaan Nilsiän suunnasta paikalle tullut Juones Roivainen. Perheensä lisäksi oli hänellä tullessaan vain kontillinen evästä, työkaluna kirves ja elämisen jatkuvuuden toivossa mukanaan tuoma lehmä. Roivaista ennen olivat samaisella mäellä majaansa pitäneet Koljolan sotapakolaiset. Perimätiedon mukaan oli heidän majojensa kiukaiden raunioita vielä 1920-luvulla useitakin näkyvissä.

 

Tultuaan Juones Roivainen kyhäsi Hanhimäelle 4 x 4 suuruisen savupirtin, jonka seinässä oli valoaukkona vain luukku. Niissä oloissa elämän alkuun lähtö oli tosi hankalaa. Elantona oli ympäristön lammista saadut kalat, metsän riista ja varsin vähäinen lehmän anti.

 

Juones Roivaisen rakentaman pirtin tienoilla kasvoi Juoneksen sinne tullessa mahtava haavikko. Metsässä oli savipatamia, joissa hanhet kävivät pulikoimassa. Noista linnuista Hanhimäki sitten sai nimensä.

 

Ennen Juoneksen Hanhimäelle tuloa oli seudusta muodostettu v. 1812 maakirjaan merkitty Pajumäki-niminen kantatila RN:o 51, jonka pinta-alaksi oli saatu 1.249,11 hehtaaria. Tuosta tilasta, monien muiden omaksi tilaksi muodostettujen tilojen kanssa, 12.03.1894 muodostettiin 178,67 hehtaarin Hanhimäki RN:o 51:3.

 

Alun alkaen Hanhimäen (Pajumäen) asuttaneen Juones Roivaisen pojat, Juones ja Pekka, hallitsivat aikansa kokonaista kantatilaa. Veljeksistä Pekka jätti jossakin vaiheessa kotinsa ja läksi reissaamaan Pohjolaan. Sillä aikaa talo meni veroista pakkomyyntiin. Kotona ollut Juones huusi kotitilansa itselleen, jolloin veli, Pekka, irtaantui talon omistuksesta. Tuosta veljesten välit rikkoontuivat ikipäiviksi. Tapauksen jälkeen eivät hyvää päivää toisillensa sanoneet.

 

Isänsä kaima, Juones Roivainen, myi tilaansa pala palalta. Talossa oli rahaa kuin roskaa ja Juones Roivaista pidettiin koko seutukunnan pohattana, lapsetkin leikkivät seteleillä. Kun Juones Roivainen hallitsi tilaa poikainsa, Paavon ja Heikin, kanssa hän loppujen lopuksi hävisi leveän elämän takia talostaan.

Viimeinen niitti oli se, kun Hanhimäestä v. 1893 paloi mahtavista hongista tehty pirttirakennus. Paloa epäiltiin murhapoltoksi, mutta palon syttymissyy jäi selvittämättä. Roivaiset eivät enää rakentaneet uutta asuinrakennusta, vaan möivät tilansa.”

 

Paljon tuohon aikaan maata lohkottiin, ostettiin ja myytiin, ja muutettiin paikasta paikkaan. Väki lisääntyi. Osansa voi olla pakolaistaustoilla, liikkuvan kaskitalouden perinnöllä ja 1800-luvun nälkävuosilla.

 

 

 

Lammakkeen, Sahapuron ja Saviahon
alueiden asuttaminen
 

Lammakkeen niittyjä on viljelty jo 1900-luvun alusta. Niityt kuuluivat mm. Kiukonmäen Aatilan tilaan. Luonnon viikateniittyjä oli Sahapuron ja Saviahon alueella.

 

Vuonna 1922 Heinäahon torpparit, jotka asuivat Haukkuvalla, saivat lunastettua torpat omiksi. Tilojen koot vaihtelivat 20-30 hehtaarin välillä, siihen alaan kuuluivat myös Lammakkeelta saadut, keskimäärin neljän hehtaarin kokoiset niittypalstat. Koska mökkien ympärillä olevat maat olivat kivisiä, Lammakkeen kivettömät niityt olivat hyvin tarpeellisia.

 

Asutustilat lohkottiin firmojen maista, enimmäkseen Ahlströmin, hieman myöskin Kymin maista. Metsäyhtiöt omistivat aikoinaan noin 700 hehtaaria Heinäahon seudulla. Asutustiloista muodostui keskimäärin 50 hehtaarin suuruisia.

 

Sotien jälkeen 1948-49 alkoi siirtolaisten asuttaminen, Lammakkeen Sahapuron ja Saviahon kylät syntyivät silloin. Lammakkeella oli ennen sotia vain kaksi taloa, Komulaisten veljesten, Eemelin ja Topin talot (nykyään niissä asuvat Markku ja Tuula Komulainen sekä Aune Karjalainen). Ensimmäisiä siirtolaisia tuli ns. kylmiä tiloja raivaamaan. Vuonna 1947 Salmista kotoisin oleva Yrjö Peräoja muutti kylälle ja avioitui Eilan kanssa (o.s. Sonninen). Nykyään tilaa viljelevät Matti ja Kati Peräoja. Samana vuonna raivaamisen aloittivat myös Tainiolat (ent. Burtsoff), heilläkin oli kylmätila eikä lainkaan rakennuksia. He rakensivat karjalaistyylisen rakennuksen, jossa oli navetta ja asuinrakennus yhdessä. Paikalla asuvat nyt Anneli ja Leevi Rinne.

 

Siirtolaiset olivat kotoisin Salmista, suurin osa heistä Miinalankylältä. Nykyisen Miinalantien varteen 1947-48 aloittivat rakentamisen Baun Mikko ja Johannes, nykyisin paikalla asuu Pekka Korhonen perheineen. Samoihin aikoihin tilan raivaamisen ja rakentamisen aloittivat Mikko ja Martta Lösönen. Paikalla asuu nyt heidän poikansa Pentti Lösönen perheineen. Saviahon tien varteen asettui Salmista tullut Juho  Kauppinen, Kaappis Ukki. Hän oli kova hevosmies, josta muisteluita kuuli vielä 90-luvullakin. Tila jäi autioksi isännän mentyä ”tuon ilmaisiin”.

 

Vuonna 1949 suuren raivaus- ja rakennusurakan aloitti Käkelässä Sahapurolla Maria Jaamanen ilman puolisoa. Marialla oli kolme lasta, joista tyttö Paula, on kenttäpiispan puoliso. Maria oli hyvä piiraiden paistaja ja antoi oppia muillekin. Nykyään paikalla asuvat Kulinit. Samana vuonna Saviahon tien varteen alkoivat raivata ja rakentaa Vieno ja Niilo Rannio. Niilo Rannio oli innokas kunnallisten luottamustoimien hoitaja. Nykyään paikalla asuvat Tiina ja Marko Kokkonen perheineen. Miinalantien varteen rakensivat vuosina 47-48 Ryyminit tilan, jossa myöhemmin asui Erkki Lappalainen. Nykyään talo on kesäkäytössä.

 

Vuonna 1949 tulivat Mikko ja Outi Kannasmaa (ent. Isrikki) Sahapurolle raivaamaan ja rakentamaan. Hekin olivat Salmista, tosin Räimälän kylältä. Heidän ei tarvinnut aloittaa aivan alusta. Tilalle oli rakennettu saunatupa, mistä käsin saattoi aloittaa muut rakennustyöt. Nyt tilalla asuvat Yrjö ja Liisa Kannasmaa ovat laittaneet pihanympärykset silmiähivelevään kuntoon lampineen ja istutuksineen.

 

 

 

Muisteloita Kiukonmäestä,
toimittanut Paavo Väisänen
 

Kiukonmäki, kotikyläni korkean mäkijonon pohjoispää, on paikka, jossa vartuin mieheksi. Telmin siellä lapsuusajan iloiset leikit, siellä olen kokenut ensisuruni ja vuodattanut ensimmäisen kyyneleeni. Varhaisen lapsuuteni idoli, joukkomme kingi Aarne Haatainen väitti Kiukonmäen olevan maailmankeskus. En ole huomannut väitettä kumottavan, joten oletan Aarnen päätelmän olevan edelleen pätevä tuossa asiassa, vuosi lienee ollut 1942.

 

Aarne oli minua puolta vanhempi ja erittäin miehekäs. Hänellä oli vyö kannattamassa housuja. Äitimme ei sallinut sellaisia, hinsselit saivat kelvata. Aarne tiesi paljon asioista, yleensä ensimmäiseksi hän kertoi kaikki uudet ja tärkeät tapaukset. Kerran mennessämme veljeni Matin kanssa hakemaan postia Haataiselta, ”ukkilasta”, jossa Aarne asusti ukkinsa kanssa, kuulimme viimeisimmän uutisen: ”Niemensalolla on nyt paimenpoika!” ”Lähdetään katsomaan”, ehdotti veljeni. ”Paavo on liian pieni kulkemaan niin pitkää matkaa ja muutenkin se on lapsille liian suolaista”, Aarne ilmoitti vakiohävyttömyydellään höystettynä. Osasi se sitten olla ilkeä, vaikka olinkin paljon nuorempi, ei nyt silti aina olisi tarvinnut lapseksi karahtyörätä. Mutta kokemuksesta jo tiesin asian etenevän tietyn kaavan mukaan, menevän taas kerran huutoäänestykseen ja siinä olin vahvoilla, vaikka olin nuorin ja yksin heitä vastaan. Lähdettiin siis kaikki miehet tuota merkillistä uutuutta katsomaan. Ensin Tiehaarasta käveltiin Laanin taakse patvikkolehtoon, edelleen Kivilammelle vievää polkua myöten Humalapuron niitylle.

 

Siinä oli puolivälissä mätäs, josta mieleeni juohtui edelliskesäinen tapaus: Mättäästä valui meht’kanan poikia ja yrittäessäni niitä tavoitella, Antti-setä karjaisi: ”Emä on vaivainen ota se kiinni!” Minä, metsästäjä kolmannessa polvessa, pinkaisin ottamaan kiinni suolla teutaroivaa lintua. Olin melkein siivessä kiinni, kun se liihotteli kauemmaksi. Sitä jatkui tovin, kunnes setä kutsui minut pois. Nuo suloiset pienet tiput olivat harmikseni kaikki kadonneet. Setäkin vain ihmetteli: ”Katohhan, minnehän ne meni?” Silloin kävi jopa hetken mielessäni, että setä pelasi kieroa peliä meht’kana emon kanssa. Mutta eihän kunnon mies kaveriaan epäile.

 

Nyt ohitimme mättään ja meidän suoniityn ja ylitimme puron pitkospuita pitkin Majalaiselle, jossa kasvoi vielä suurempi koivunrohjo kuin kotikoivumme. Siitä vielä vähän matkaa rämeistä metsää Kivisuon laitaan. ”Siinä se on, lähtee Tornionperältä ja päättyy Suk’kunnan niityn karjasiltaan…”, jotain tuollaista Aarne selosti. ”Tuommoinenko se on?” kuulin veljeni ihastelevan sitä…Minulle jäi melkoisen epäselväksi, mitä nuo isot pojat katseli. Minä en nähnyt missään Paimenpoikaa. Jokin siansorkka-aita siinä kyllä oli - kunnes tiirailtuani huomasin, siellähän se juosta vilisti pitkin suota, päin laskevaa aurinkoa: puuhuiseni poika, vitsa kädessään, kuten paimenella kuuluukin olla. Loukkaantuneena aikaisemmasta nöyryytyksestä olin kuitenkin vielä varovainen. En kysellyt liikoja, enkä kertonut toisille näkemästäni, ettei Aarne olisi päässyt irvimään noita vakioilkeyksiään. Teille kerron tästä, jos pidätte asian omana tietonanne, ettekä lavertele kylällä.

 

Kiukonmäki kuuluu suureen Ollikkalan kylään, nimitys tulee omistajista. Noin vuonna 1549 Pajulahdella asuvat Pekka ja Tahvo Ollikainen saivat omistukseensa sulkavalaisen Lauri Siitosen eräsijan, eli alueen Lapinlahdelta Rutakkoon ja Sutelankylään. Ollikaiset olivat kotoisin Juvalta. Ollikkalaan ja Kiukonmäkeen liittyy läheisesti Maaningan Halolan kartano, viljeltyä 1111 ha vuoden 1927 ”Suomenmaa VII Kuopion lääni” -kirjan mukaan. Halosten suku maksoi vuonna 1546 kahdestakymmenestä tiluksestaan veroa 9 veromarkkaa, markkaa vähemmän kuin Haminalahden hovi. Kaukaisimmat tilukset olivat Varpaisjärvellä saakka, jossain vaiheessa myös Ollikkala on siirtynyt Halolan yhteyteen. Vuonna 1644 on sodassa kaatuneen Olaf Halosen leski saanut eläkettä 7 taloa eli 9 veromarkkaa. Kaarle IX:nen aikaan etuuksia peruttiin ja Halolasta tuli kruunun vuokratila, jonka päävuokralaisena toimivat neljän sukupolven ajan Väisäset.

 

Kummallinen nimi tuo Kiukonmäki. Akkani ei kolmenkymmenen vuoden harjoituksen jälkeenkään osaa sitä kunnolla lausua. Lapsena kuulin, että nimi tulee kiukkuisesta miehestä! Soitin asiasta Kempeleelle ja kysyin tietoa puhelimessa entiseltä paikkakuntalaiselta Oskari Paldaniukselta. Vastaus tuli heti sen enempää miettimättä: ”Kiukko-Halonen, minun muistini mukaan.” Sille tiedolle löytyy ainakin hyvät perusteet: katkeroituneet Olavi Halosen perilliset, jotka olivat muuttaneet nautintamailleen Ollikkalaan, olivat kiroilleet hallitsijoiden oikkuja maanomistuksia lahjoitellessaan.

 

Samoin kävi Väisäsille myöhemmin. Venäjänsaaren puustellin tuolloinen omistaja, ritari ja luutnantti Carl Fredrick Tawast vuokrasi ensin puolet Halolasta, kanteli sitten Tukholman kuninkaalle Väisästen huonosta talonhoidosta ja sai vuokraoikeuden koko taloon. Noin vuonna 1759 Tawast ketvotteli aatelin etuoikeuksilla koko tilan omistukseensa. (Halolaa koskevat tiedot ovat Jussi Tuovisen tutkielmasta ”Maaningan Halola”).

 

Carl Tawast ei avioitunut koskaan, mutta hänellä oli ”Madam” Elisabeth Berg, joka synnytti tyttären Annan v. 1760, sekä pojan Carlin. Luutnantti tunnusti heidät lapsikseen, mutta ei antanut kastaa nimelleen, heillä oli äitinsä sukunimi Berg. Carl Tawast  kuoli  v. 1778. Avioiduttuaan  Påhl (Paavo) Paldaniuksen kanssa v. 1787 Anna Berg sai isän perintönä Ollikkalan kylästä tilat Heinäaho RNo:14-15 ja Lammikontaus RNo:38, eli Lammakkeen ja Kiukonpuron välisen alueen ja länsi-itä -suunnassa maat Heinäahosta Ruokomäkeen.

 

Annan ensimmäinen lapsi, joka syntyi jo kahdeksankuisena, kuoli vuoden vanhana. Myös aviomies Paavo kuoli. Kahden vuoden kuluttua Anna nai naapurista Hans Mykkäsen, sai kolme lasta, joista Helena (Kähkönen) ja Johannes ”toinen” jäivät eloon, mutta aviomies Hans kuoli. Anna ei ollut kauan leskenä. Vanhapoika Nils Bertilin poika Ruotsalainen asui samassa Antti Ruotsalaisen viisi ruokakuntaa käsittävässä talossa kuin missä Annan äiti, Madam Elisabeth, eleli syytingillä (hän oli joutunut muuttamaan pois Paldaniuksen asunnosta). Niilosta tuli Annan kolmas puoliso ja isäntä Heinäahoon. Tytär Catharina syntyi v.1800 ja poika Davis (Tuakki) v. 1804. Eräästä osasta Ollikkalaa on käytetty nimitystä ”Halolan Ollikkala”, eli alueesta Lammakkeenpuro, Humalpuro, Ahvenuspuro ja Kumpunen, myös Pällikäs saattoi olla mukana. Kirkon rippikirjoissa nimitys on Halolan Läslagi, eli kinkeripiiri. Tuossa vuoden 1826 aikoihin Ollikkala RNo:48, Kiukonmäki -taloa on pitänyt Adam Korhonen. Hän muutti Halolasta tilusvaihdon myötä ja luopui myös Viannan koskiosuuksistaan, saaden lisäksi runsaat välirahat. Joten Adam osti vaihdossa saamansa tilan lisäksi toisen mokoman metsää Hanhimäen talosta. Idän puolen naapuri oli Tuakki Ruotsalainen, jolle tomera Anne-äiti lienee järkännyt itsellisen paikan Pitkästämäestä serkuiltaan Halolasta. Isojaon myötä Adam omi loput Halolan Ollikkalasta Jussilan Sonnisen kanssa.

 

Nils Ruotsalaisen kuoltua Heinäahon omistajaksi tuli Johan Mykkänen, joka teki tilusvaihdon muuttaen asumaan Iivolanniemeen, Ollikkala RNo:9. Tuakki vaimoineen asui vielä Iivolanniemellä äitinsä kanssa rippikirjan mukaan, myöhemmin sitten ”inhysingar”.

 

Luin Turun Sanomista Mikael Agricolan Psalttaria: ”Ukonmaljoja keväisin juotiin, juopui siinä ukko ja akka, paljon häpeällisiä tekoja tehtiin.” Luterinkirkko kielsi ”Ukonmaljat”, mutta noudatettiinko määräystä. Kiukonmäestä länteen jyrkänteen alla on vehmas Ukonalanko, siellä on laakea kivi vaikka tanssilattiaksi, sen pilkkoivat rumpukiviksi ojiin sodan jälkeen.  Kauan panttasin mielessäni, ”ei ole uhrilähdettä, pyhiä pihlajia on varmasti löytynyt”. Kunnes huomasin, että ensimmäisessä Kiukonmäen talon jaossa Ukonalangon lähde oli jäänyt Christer Korhosen tilaan! Se sijaitsee vain kivenheiton päässä kotini rajasta. Nimitys Ukonalanko saattaa siten olla muistona ikivanhoista palvontamenoista, keväällä juoduista Ukonmaljoista.

 

”Joopa joo, sano Kiuko-Junnu, kun viina loppu”, on hokema kotikylästäni. Junnu lienee vielä jatkanut paikallisia uhrimenoja… Junnulla oli taloudessaan renki, Fabian Immonen, joka oli muistellut vanhana ”kyntäneensä nykyisen kolmen talon pellot yhteen vakoon Kahaveräjältä Sikonotkoon ja Tynnörisuohon”. Uudet tilusrajat ovat katkoneet Vapin pitkävaon. Junnun lapsista vain yksi tytär, Johanna, edellä mainitun Oskari Paldaniuksen äiti, jäi kotikylään, toiset menivät ulkomaille. Amerikkaan menevän Leenan oli mummoni kohdannut tiellä matkalla kysyen: ”Taitaa olla suru puserossa.” Leena oli nauranut: ”Eipä tule Kiukonmäen kiviä ikävä!” Ikävä oli sentään tullut pihakoivua, siitä hän oli kysellyt omaisilleen lähettämissään kirjeissä. Ehkä myös Leenalla oli lapsuudessaan ollut keinu koivussa kuten minullakin.

 

 

Kukkuvan käen kuulin, kulkiessa, kyntäessäni ketoa

Kiukon koivussa kukkui.

Kiukonmäessä kotipihallani, kovin korkealla.

Kuulutti kurkkunsa kanteleella, koiras kosija komea.

Kukahteli, kuulosteli kaikille kaihonsa kajautti.

Kumeasti kaikui korvet, kaukaisuuteen kaipuun kantain.

Kertoili kutsua kumppanille, kiirehti kisaan kevään,

kuherteluun kesän kuuman.

 

 

”Tytöt salj’tupa kuntoon! Romelista kuuluu porokello iänj, se o Vallesmanni, tae Pekkalan Ville!” Olin pikkuinen poika ja istuin siinä ovensuu penkillä, kun emäntä tormingilla ryntäsi sisään uutisineen. Sitten hän otti kaapista ison lautasen, pyyhkäisi sitä kupeesta kaivamaansa alushameen poimuun. Pekkalan Villen kestitys alkoi valmistua.

Kertoi mökkiläisen poika Kalle Haatainen lapsuuden muistonsa isänsä talosta.

 

Se paikka, missä Paisuantie ylittää Kiukonjoen, on nimeltään Myllypuro. Lapsuudessani puron yli oli vielä puolilahonneita sammaloituneita puita ja rannalla iso jauhinkivi, muistona Krister (Risto) Korhosen vesimyllystä. Myllyn tekninen rakenne ei jäänyt mieleeni Kalle Haataisen kertomuksesta, mutta vähänveden aikaan Risto oli joutunut ”polkemaan apuna” lisätehoa isosta rattaasta. Koska Myllypuron sahin putouskorkeus on erittäin pieni, oletan kyseessä olleen ”alavesi-ratasmyllyn”.

 

”Viimeiset tulevat ensimmäiseksi”, sanotaan Sanassa. Eräästä Kiukonmäen viimeisestä on muistona patsas. Jopes, eli Joeli Paldanius, ainoana kyläläisistä on tuollaisen kunnian saanut. Seuraavassa kertomus siitä, millainen oli luonteeltaan tämä ensimmäiseksi kohonnut. Riihi, joka yhä seisoo Kiukonmäen päällä, joutui Junnun perillisten yhteiseksi omaisuudeksi. Pirttimäki RNo:48:3 omistajalla, Antti Kasurisella, oli vuorollaan ahos riihessä, apulaiseksi puintiin oli saanut Jopeksen. Antti haki talostaan riihelle välipalaksi aamukahvit, mukana nyytissä oli voita ja leipää. Kurillaan hän leikitteli, hyvin Jopeksen ruokamieltymykset tuntien, noin vain muina miehinä: ”Akka näkyi kuorivan nauriita pihassa.” Jopeksen leipää tavoitellut käsi herpaantui, hätäisesti hän hörppäsi vain kahvin. Antin syöntikehotuksista hän vähät välitti, jos kerran aamiaiseksi saatiin nauriista tehtyä ruokaa. Hän painoi ripeästi kasvot odotuksen mielihyvää myhäillen riiheen jatkamaan keskeytynyttä puintia. Päivän valjettua puinti oli tehty, käyty saunassa riihinoet huuhtomassa ja aloitettiin aamiaisen syöntiä. Jopes meni kehotuksetta pöydän taakse odottamaan herkkuaan naurispuuroa. Emäntä kantoi sitten padan pöytään – ja mitä? Piimävelliä! Puhumatta Jopes köllähti penkille pöydän takana ruokalevolleen kasvot seinään päin ruokaan koskematta. Pila ei Antista enää tuntunut yhtään hauskalta, hän tiesi hyvin, miten huikaiseva nälkä Jopeksella oli raskaan työrupeaman jälkeen.

 

Puolison puute saattaa tehdä miehille ja metsoille vaikeuksia. Metsot hyökkäävät ihmisten kimppuun ja miehet etsivät korviketta. Ilmarinen, kuulu ja taitava seppo, takoi kullasta morsion itselleen. Metallinen puoliso oli kelvoton, kylmän kalsea kylki. Kiukonmäellä Kärnä veisti leppäpuusta itselleen vaimon. Puu oli lämpimämpi koskettaa kuin metalli. Kärnän onni kukoisti, poissa oli puute puolisosta. ”Oli laittanut sille päähän korean huivin ja musliinista kostyymin. Säilytti sitä tekelettään uunin päällä, hyväili ja halaili kuten asiaan kuuluu”, Kalle Haatainen kertoi. Tuollainen puoliso ei hermostuta kumppaniaan tyhjänpäiväisellä touhuamisella…

 

”Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa”, kerrotaan laulussa. Joskus työstä syntyy arvaamaton määrä ”lisäarvoa”. Vajaa sata vuotta sitten ongella saadut kalat olivat hyvää ruuan lisuketta. ”Makeimmasta aamu-unesta isä puisteli meidät hereille, kehotellen, menkäähän ongelle, jos saisitte jotain ruuaksikin kelpaavaa”, näitä kertoili isäni. Eräs vaikeus oli syöttimatojen etsiminen, pieniä onkilieroja saattoi löytyä lastukoista ja kivien alta. Helmi Jaakkola (o.s. Laakkonen) oli myös kokenut tuon syöttien puutteen onkiessaan Ottilia- mummonsa kanssa. Niinpä nähtyään jossain Etelä-Suomessa matoja mullassa runsaasti, hän toi niitä pivollisen tuliaisina kotiin Kiukonmäelle ja ne menestyivät hyvin siirrettyinäkin. Setäni mainitsi kerran: ”Etsikääpäs matoja siitä kukkapenkin vierestä, tyhjensin siihen madot, jotka jäi ongella tähteeksi.” Kävimme lapiolla tonkaisemassa: niitä oli nurmen mullassa ihan läjässä, hetkessä löytyi tarvittava määrä. Ei tarvinnut enää tonkia lastukoita, saattoi kaivella peltojen pientarista. Minun lapsuuteni onkikaverit siirsivät matoja omille kotinurkilleen, joten oletan Kiukonmäessä löytyvän nyt matoja kaikkialta, noin kuusikymmentä vuotta alkuistutuksen jälkeen!

 

Kuka oli ensimmäinen asukas Kiukonmäellä? Viimeisen jääkauden jälkeen asunut henkilö on pudottanut kivisen taltan järveen siinä, missä nykyisin on Lohipuron niitty. Järvi on murtanut rajansa jostain Kumpulan paikkeilta, asia paljastui Kiukonpuroa perattaessa: Alajuoksulla on suossa kivennäismaasta muodostunut välikerros. Myöhäisempää perua lienee ahkion pohjajalas, jonka Pentti Kesti löysi Lammakkeen niityn suosta. Samanlainen, noin kymmenen kilometriä etelämpää Koppolan kylästä löydetty jalas, on taltioitu Kansallismuseoon.
 

 

Myös Taavetti Laakkonen, vasemmalla,
oli oiva tarinankertoja Kiukonmäeltä.

Kuva Taavetin 85-vuotisjuhlista.