Kulttuurihenkinen lenkkipolku Lapinlahti

Höyryvetureiden aikaan asemilla tarvittiin vesiviskuria, jotta vetureihin saatiin myös matkan varrella lisättyä vettä, josta puolestaan saatiin veturin käyttövoimaksi höyryä.
Vesiviskuri on rakennettu hirrestä ja sen sisällä oli 20 m³-vetoinen vesisäiliö. Vesisäiliö oli viskurin toisessa kerroksessa. Viskurissa oli myös pönttöuuni, jossa poltettiin puita säiliön alla talvella, jotta vesi saatiin pysymään sulana.

Kun höyryveturi ajoi viskurin viereen, vesi saatiin laskettua ränniä pitkin höyryveturiin. Veturi vesitettiin eli juotettiin. Samassa yhteydessä täydennettiin "vesitenderin" päällä oleva halkovarasto. Puunotonpuolet olivat molemmin puolin vesiränniä, jotta halkoja voitiin lastata molemmilta suunnilta saapuviin juniin vesitäydennyksen aikana.
Halkoja käytettiin pitkään veturien pääasiallisena polttoaineena ja kevolliselle puulle oli tarkat säännöt. Halutuinta puuta oli koivu, mutta kuusi, mänty ja leppä kelpasivat myös. Puiden piti olla kaadettu noin vuotta ennen ostohetkeä ja halkojen piti olla puoli- tai kokometrisiä. Polttopuiden myynti oli paikallisille hyvä lisäansiokeino.
Halkojen myyjät pinosivat halot kolmeen pinoon viskurin ympärillä olevalle nykyiselle linja-auto- aukean alueelle. Pinot tehtiin siten, että puut säilyivät kuivina. Pinoista kuivat halkoja siirrettiin viskurin katon alle tarpeen mukaan. Tässä työssä auttoivat ”aseman pojat” usein Sisu-pastilli- tai pikkurahapalkkiolla. Halkopinojen välissä oli vesitynnyreitä ja -ämpäreitä tulipalon varalle.

”Aseman poikien” uima-altaana toimi viskurin 20 kuution vesisäiliö, joka oli noin 5 metrin korkeudella lattiasta.  Usein säiliöön mentiin luvatta uimaan, jolloin yksi pojista oli vahdissa ilmoittamassa, jos asemalta alkoi näkyä liikehdintää viskurille päin. Joskus pojat saivat käydä uimassa oikein luvan kanssa ja joskus pojat myös ottivat vesiputken alla omin luvin suihkuja. 
Suomessa lienee säilynyt Lapinlahden puisen vesiviskurin lisäksi vain Pohjois-Karjalan Uimaharjun ja Jokioisten Museorautatien Minkiön aseman vesiviskurit. Minkiön viskurissa ei ole puuvarastoa. 
Viskuri oli käytössä 1901- 1975. Käytöstä poiston jälkeen Lapinlahden viskuri aiottiin ensin myydä polttopuiksi tai kesämökin tarpeiksi, mutta sitten se Matin ja Liisan aseman perustajan, Koski-Vähälän pariskunnan, ostamana siirrettiin Matin ja Liisan huoltoaseman alueelle. Sieltä se palautettiin yli 30 vuoden kuluttua kutakuinkin sille paikalle, missä se aikoinaan palveli höyryvetureita. Viskuri palautettiin lecaharkoista rakennetun kivijalan päälle vähän ennen juhannusta 2012 keskellä yötä viidessä osassa ja neljällä kuorma-auton lavalla. Matin ja Liisan asemalla viskuri toimi lahjatavara- ja Marimekon myymälänä.

Kuva Lapinlahti-Seura

Kuopion ja Iisalmen välillä rautatieliikenne alkoi 1.7.1902.

Kuopion ja Iisalmen väliset asema- ja pysäkkirakennukset suunnitteli Bruno Granholm, joka nimitettiin 1892 Rautatiehallituksen arkkitehdiksi ja joka toimi myöhemmin 20 vuoden ajan huonerakennustoimiston esimiehenä. 
Tyylillisesti rautatieasema edustaa ns. nikkarityyliä, kuten myös Lapinlahden kirkko. Tyyli näkyy rikkaina ulkovuorauksen puu- ja maalauskoristeina ikkunoiden ja ovien vuorilistoissa sekä räystään alla olevissa konsoleissa.
Rautatierakennusten yhdenmukaisuudesta oli etua. Rautateitten rakentaminen oli aikanaan varsin kallista puuhaa ja kuluja saatiin leikattua, kun jokaiselle paikkakunnalle ei tarvinnut suunnitella kokonaan uusia rakennuksia, vaan ne pystyttiin rakentamaan tyyppipiirustuksilla. Sanottiin myös, että samankaltaisilla asemarakennuksilla oli matkustajia rauhoittava vaikutus, sillä uusi kulkuväline oli outo ja monille varsin pelottavakin.
Lapinlahti oli tyypillinen linja-asema eli se sijaitsi rautatien linjalla, kohdassa, jossa ei ollut risteäviä raiteita, ei suurta tavarapihaa eikä varikkoa. Lapinlahti oli ns. 5. luokan asema, jotka olivat kaikista asemista yleisimpiä ja niitä rakennettiin sellaisille pienille paikoille, joiden ei katsottu selviävän pelkällä laiturivaihteella (1. luokan asemia oli vain tärkeillä asemien risteyspaikoilla suurissa kaupungeissa, kuten Helsingissä ja Pietarissa. 2. Luokan asemat olivat puolestaan hieman pienempiä ja ne sijoitettiin kaupunkeihin, kuten Kuopioon ja Ouluun.)
Itse asemarakennus sijoitettiin enintään muutaman kymmenen metrin päähän ykkösraiteesta, siten että pitkä sivu oli raiteiden suuntainen. Lapinlahden asema rakennettiin v. 1900-1902. Rakennuksessa oli alun perin asemapäällikön yhden huoneen ja keittiön suuruinen asunto ja toisessa päässä odotushuone ja pieni toimisto.
Rakennusta laajennettiin v. 1927 rakentamalla eteläpäähän uusi odotushuone ja suurentamalla asemapäällikön asunto nykyisen kokoiseksi. Seuraava suurempi remontti tehtiin 1970-luvun lopulla, jolloin rakennus viemäröitiin ja siihen saatiin mm. sisävessa.
Lapinlahden kunta hankki asema-alueen rakennuksineen omistukseensa ja se vihittiin kunnostuksen jälkeen kulttuurimatkailun käyttöön vuonna 2000.

Asemarakennuksen vieressä on pieni ”Matti ja Liisa” –patsas. Se on taidevalaja Eino Koistisen tekemä ja muistuttaa Juhani Ahon ”Rautatie”-kirjan päähenkilöiden, Matin ja Liisan, matkasta Lapinlahdelle rautatietä katsomaan.

Rautatieasema 4 v. 1931

Kuva Lapinlahti-Seura

Lapinlahdelle saapui melko vähän tavaraa, yleensä yksi vaunukuorma päivässä. Asemamies huolehti saapuneet tavarat makasiiniin. Pääasiassa kuorma oli kauppoihin myytäväksi menevää tavaraa, joka toimitettiin asemalta kauppaliikkeisiin tavallisesti hevoskuljetuksella. Posti tuli myös päivittäin omalla postivaunulla asemalle ja sekin kuljetettiin hevoskuljetuksella eteenpäin. 
Kun kuorma-autot yleistyvät ja tavaroita alettiin kuljettaa maanteitse autoilla, jäi päivittäinen tavaravaunukin tarpeettomaksi. Postikin tuli päivittäin omalla postiautolla postitoimipaikkaan.
Mitä Lapinlahdelta sitten lastattiin rautatien kuljetettavaksi? Tavaravalikoima vaihteli kuvamaidosta Marskin patsaaseen. Alkuvuosina rahtina oli usein sieniä ja marjoja sekä saha- ja puutavaraa. Alkuaikoina puuta ei välivarastoitu asemalle. Se tapa alkoi vasta 1970-luvun jälkeen, jolloin laanit ylettyivät melkein Artunkujalle asti. Nykyisinkin aseman lastausalueella voi nähdä isoja tukkikasoja odottamassa kuormausta.
1950-luvulla rakennettiin luiska makasiinin etuosaan. Se helpotti mm. eläinten kuljetusta sekä pronssivalujen lastausta. Tavaramakasiiniin vei pohjoisen puolelta erillinen lisäraide, joka on myöhemmin purettu. 
Erikoista kuljetettavaa ovat olleet myös muut Lapinlahden taidevalimosta lähteneet suuret patsaskuljetukset. Elias Halosen (1921-1965) taidevalimon (1953-1964) piti rakentaa nosturi parruhirsistä, jotta Mannerheimin patsas saatiin lastattua osina vaunuun. Osat koottiin hitsaamalla Helsingissä taiteilija Aimo Tukiaisen, (s.1917-1996) valvonnassa.
Erikoisin Lapinlahdelta lähtevä kuljetus lienee ollut Neuvostoliittoon menevä Kuivamaito Oy:n valmistama maitojauhe. Sen toimitus ei ollut jatkuvaa, vaan tapahtui 5-6 kertaa vuodessa kulloistenkin sovittujen idänkauppakiintiöiden mukaan. Kuljetukset hoidettiin Vainikkalan kautta venäläisillä vaunuilla ja kuljetukseen oli annettu tarkat ohjeet. Venäläiset vaativat, että Kuivamaito Oy:n oli ennen jauheen lastaamista suojattava tavaravaunut. Vaunun pohjalle ja sivuseiniin rakennettiin laudoitus ja siihen kiinnitettiin muovi, joka esti kosteuden pääsyn seinän läpi. Sen jälkeen vaunu sisustettiin kovalevyllä ja tuloksena oli siisti, melkein asunnoksi kelpaava vaunu. Yhdessä kuivamaitoerässä saattoi vaunuja olla jopa 60, kuitenkin yleensä noin kymmenkunta. Vaunut eivät tulleet takaisin, vaan vaunujen muutostyö jouduttiin aina tekemään uudelleen.
Nilsiästä Lapinlahdelle tuotiin keväisin kvartsihiekkaa, jota käytettiin lasiteollisuudessa. Hiekka tuotiin Radus-yhtiön omilla kuorma-autoilla nykyisen automaalaamon seudulla olevan rakennuksen sisään ja sieltä se edelleen lastattiin junan kuljetettavaksi. Tässä samassa rakennuksessa Elias Halonen aloitti valimotoiminnan ja mm. Marskin patsaan tekemisen.
Kuopion meijeriin ajettava maitojuna säilyi pitkään säännöllisenä ja päivittäisenä vuorona. Se lähti aamulla, pysähtyi radan varren maitolaitureilla ottaen maitotonkat ja palasi illalla tyhjien tonkkien kanssa.
Asemamiehillä oli tavaramakasiinin eteläpäädyssä oma tila, jossa kirjoitettiin rahtikirjat ja luovutettiin tavarat. Tätä varten oli makasiinissa vaa’at. Pohjoispäädyssä oli tila, jossa säilytettiin kuljetusta odottavia lehmiä. Eläinten kuljetusvaunut olivat väriltään muista poikkeavat eli valkoiset.
Jos rahti piti maksaa, tätä ei voinut tehdä makasiinirakennuksessa, vaan maksu piti suorittaa asemarakennuksessa olevaan konttoriin.

Käymälä
Tämä tarpeellinen laitos sijaitsi asemarakennuksesta viskuriin päin n. 20 metrin päässä. Ulkokäymälässä oli omat puolet naisille ja miehille. Joskus 50-luvulla huussin reiän muoto oli kuin "salmiakki", ennen kuin ne muutettiin pyöreäksi. Käymälästä tuli kesäisin varsin tukeva, paha haju. Käymälästä päästiin eroon sisävessan valmistuttua 70-luvulla.

Kaksoisvahtitupa kellareineen
Rautatieläisten asuntojen rakentaminen kuului tiiviinä osana rautatierakentamiseen, sillä usein radat vedettiin sellaisille seuduille, joissa asuntoja ei ollut työntekijöille muutoin saatavissa.
Yleensä asuntoihin kuului kaksi maakellaria eli kuoppaa. Isomman tilavuus oli 80 m³ ja pienemmän 30m³. Kellareissa oli pieni eteinen, jossa oli lämmitettävä uuni. Tämä oli VR:n tapa rakentaa kellareita. Kellari oli jaettu kolmeen ovelliseen osaan, joissa oli laarit. esim. perunoiden säilytykseen. Pienempi kellari, joka oli vain asemapäällikön käytössä, sijaitsee asemarakennuksen vieressä. Asemapäällikön kellarin vieressä oli marjapensaita.
Lautarakenteisessa asuintalossa eli kaksoisvahtituvassa eli ”kasarmissa” oli kolme asuntoa: sähköttäjälle ja ratamestarille, joilla kummallakin oli käytössään kaksi huonetta ja keittiö sekä asemamiehelle, jolle oli varattu keittiö ja yksi huone. Vahtituvan vieressä on ollut hyvin hoidettu kasvimaa.
Aina 1930-luvulle saakka, sekä vielä sodan jälkeenkin, moni rautatieläinen viljeli omaa palstaansa tai piti kotieläimiä. Aivan välttämätöntä tämä oli ratavartijoille, joiden palkka oli pieni ja asumukset usein keskellä asumatonta seutua. Asunnon yhteyteen tuli ohjeitten mukaan rakentaa ulkorakennukseen kahden lehmän navetta. Lehmien rehun ratavartijat saivat niitettyä ratapenkan alueelta. Lapinlahden asema-alueelta harjoitetusta viljelyksestä ei ole varmaa tietoa ennen 1940-lukua, mutta tuon vuosikymmen lopulla asemanseudulla oli vielä pienenpuoleista kotitarveviljelyä. Aseman kirjuri ja ratamestari saivat pitää lehmää, koska se turvasi heidän perheisiinsä kuuluville pienille lapsille maidon saannin.

Aseman puisto
Kasvit ovat läpi historian levinneet ihmisen mukana. Myös rautatiet jouduttivat kasvien siirtymistä paikasta toiseen. 
Suomalaisen puistokulttuurin alalla rautatiet olivat edelläkävijä. Puistoalueilla oli myös hyvin käytännöllinen tarkoitus; höyryveturit tuprusivat ympärilleen solkenaan kipinöitä, joten tulipalon vaara oli alituinen. Puistot lehvistöineen toimivat ennaltaehkäisevästi etenkin lämpiminä vuodenaikoina, jolloin tulipalojen vaara myös oli suurin. Kipinävaaran ehkäisyn ohella viihtyisien ja istutuksiltaan huoliteltujen rautatiepuistojen katsottiin lisäävän rautateiden arvostusta ja kehittävän kansan makua. Asemapuistoja alettiin suunnitella ja toteuttaa keskusjohtoisesti. Ensimmäinen puutarhuri palkattiin rautateille 1873.
Asemapuistoihin otettiin mallia Keski-Euroopasta ja Englannista. Vuosikymmeniksi vakiintui tavaksi käyttää asemapuistoissa kaartelevia polkuja, yksittäispuita ja pensaita niin ryhminä kuin pensasaitoina sekä kukkapenkkejä ja -laatikoita. Asemapuistoissa on suosittu lehtipuuna lehmusta ja tammea, Pohjois-Suomessa koivua ja pihlajaa. Havupuista yleisimpiä ovat olleet sembramänty ja jalokuusi. Pensasistutuksissa syreeni, orapihlaja, kuusama, lumimarja ja heisi olivat käytetyimpiä. Perennat ja erilaiset kesäkukat kuuluivat asiaan. ”Mummon pelakuut” ja monet koristekasvit ovat levinneet asemilta yleiseen käyttöön. Yksi omenapuulajike, jota edelleen kasvatetaan koristepuuna, on nimeltään Rautatieläinen. Tämä kaunis, riippuoksainen ja kestävä lajike jalostettiin ja monistettiin rautateiden keskuspuutarhassa Hyvinkäällä. Rautiearkkitehtuuri puistoineen ja asuinmiljöineen on omaleimainen osa suomalaista rakennusperintöä.
Matti Rinne, Aseman kello löi kolme kertaa, Suomen rautateiden kulttuurihistoriaa, 2001
Kimmo Lagerblom, Kiivakasta on menon kyyti, 2000

Pumppuhuone
Koska asema sijaitsi kaukana lähimmästä vesilähteestä, rakennustöiden yhteydessä lunastettiin kapea maakaistale, joka johti asemalta länteen Onkiveden rannalle. Kaistale oli toista kilometriä pitkä, mutta leveydeltään vain muutamia kymmeniä metrejä. Sen rannan puoleiseen päähän rakennettiin pumppuhuone veturien tarvitseman veden nostamiseen. Samaan rakennukseen tehtiin pumpunhoitajalle pieni kahden asuinhuoneen asunto. Myös pumppu toimi höyryvoimalla. Uuniin oli ruvettava lappamaan halkoja vähintään puoli tuntia ennen pumppauksen käynnistämistä. Vettä pumpattiin 2-3 kertaa päivässä.
Aluksi sovittiin pumppaamisajoista, mutta myöhemmin vesiviskurissa oli sähkökello, joka ilmoitti veden vähenemisestä ja pumppuasemanhoitaja tiesi käynnistää säiliön täyttämisen. Vuonna 1944 pumppuasema paloi, mutta tilalle rakennettiin samoilla piirustuksilla uusi.
Neljän tuuman kokoinen valurautaputki lienee edelleen paikoillaan maahan kaivettuna ja kulku noudattelee melkein Pumppurannantietä. Pumppaamosta juontaa myös tien nimi.
Dieselkaluston tulon myötä pumppuhuone jäi tarpeettomaksi ja se purettiin Lapinlahden Kuivamaidon lämpökeskustyömaan tieltä. Asema-alueella sijaitsevissa taloissa asuttiin aina vuoteen 2000 asti, jolloin aseman rakennuksissa tehtiin mittava peruskorjaus ja kaksoisvahtitupaan tehtiin hotellihuoneita.

Arttula eli Sinisen talon tarinaa

Kirjailija Minna Kettunen kertoo 70-luvulla ajaneensa lapsuuden perheensä kanssa läpi Lapinlahden taajaman. Erityisesti hänen huomiotaan oli kiinnittänyt Asematien varrella sijainnut sininen talo. Sinisen värinsä kyseinen talo sai vasta 1970-luvun alussa, eikä talo suinkaan ole tullut tunnetuksi ja jäänyt historiaan pelkän värinsä vuoksi. 

Asematien varrella olevaa Arttulan taloa voidaan pitää merkittävänä osana maakuntamme ja myös koko valtakunnan taide- ja yrityshistoriaa. Paikalla toimi vuodesta 1918 aina 1950-luvulle saakka maamme ensimmäinen taidevalimoyritys. Valimossa valettiin vuosikymmenten kuluessa lukematon määrä pronssiveistoksia, kuten esimerkiksi kaikkien tuntema Felix Nylundin Kolmen sepän patsas (1932), joka sijaitsee Helsingin ydinkeskustassa tavaratalo Stockmannin vieressä. Taidevalaja Arttu Halonen (1885-1965) oli hankkinut paikan kodikseen ja yrityksensä sijaintipaikaksi Lapinlahden rautatieaseman läheisyyden vuoksi. Sijaintia mietittäessä rahti- ja postitoimistona toimineen aseman läheisyys oli merkittävä tekijä, jotta raskaat teokset saatiin kätevimmin junan kuljetettavaksi.

Taidevalaja Arttu Halonen oli kuvanveistäjä Eemil Halosen veli. Vuonna 1903 Eemil Halonen oli ostanut Nerkoolta Uudispihan tilan. Näin jo menestystä saanut Eemil halusi huolehtia kotipaikkakunnalle jääneistä vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Uudispihan riihen Eemil oli muuttanut työtilakseen. Hän alkoi houkutella myös nuorempaa veljeään Arttua opettelemaan pronssivalua, josta Eemil oli saanut näkemystä matkoillaan Euroopassa. Veljekset ryhtyivät toimeen. Tulipalo tuhosi kuitenkin Uudispihan pajan vuonna 1905. Samoin kävi Nerkoon meijeriltä hankitulle valimotilalle, joka paloi vuonna 1917. Kun Eemil Halonen oli järjestänyt ensimmäisen näyttelynsä Ateneumissa vuonna 1908, olivat sen kaikki pronssiveistokset jo olleet Arttu Halosen valamia. Arttu Halonen jatkoi valutöitään Nerkoolla vuoteen 1918 asti, jolloin hän aloitti toiminnan Arttulassa.

Ahkeraksi tunnetulla Arttulan isännällä oli taidealan koulutus. Taitoa oli täydennetty opintomatkoilla Saksassa ja Pariisissa. Hänen maineensa oli kiirinyt ja tilauksia riitti niin, että oma tuotanto jäi pakostakin taka-alalle. Häneltä tunnetaan satakunta omaa teosta, joista monet on noteerattu taiteellisesti varsin korkealuokkaisiksi. Hyvät asiakassuhteet ja korkea laatu olivat Arttulan taidevalimon tavaramerkkejä. Luonnollinen seuraus tästä oli se, että Arttu Halosen asiakaskuntaan kuuluivat käytännössä kaikki Suomen kuvanveistäjät, jotka olivat myös mieluusti vieraina Arttulassa seuraamassa töidensä viimeistelyä.

Arttula ei ole kulttuurisesti merkityksellinen vain taidetuotantolaitoksena. Arttula oli mitä suurimmassa määrin taiteilijakoti. Pienehköä, vuonna 1918 hankittua kotia laajennettiin vuonna 1932, jolloin se sai nykyisen kokonsa. Hirsistä, laudoin vuorattua taloa ympäröi tavattoman kaunis kirsikka- ja omenapuiden sekä pensaiden somistama pihamaa. Varsinaisena valimona käytetty pajarakennus purettiin tontilta 1960-luvulla, jolloin jäljelle jäivät kipsihuone sekä sauna, aitta ja navettarakennus, jonka yhteyteen kuului sen ajan mukaisesti ulkokäymälä eli huussi. Huussin seinät oli ennen vanhaan tapana koristella lehtien kansikuvilla. Siitä, että oltiin kulttuurikodissa, kertoi jo sekin pieni, mutta merkittävä yksityiskohta, että Arttulassa huussin oven sisäpuolelle oli nuppineuloilla kiinnitettynä lehden kansikuvan sijaan Kalle Halosen öljyvärimaalaus.

Arttu Halonen kuoli vuonna 1965 ja hänen Mimmi-puolisonsa vuonna 1969. Heidän jälkeensä taloon muutti Artun ja Mimmin Tamara-tytär, jonka asuinaikana talo sai sinisen värinsä. Talo oli täynnä Halosen suvun sekä muiden mestariemme ja tunnettujen taitajien taide-esineitä. Keittiötä hallinneen kaakelipintaisen leivinuunipuuhellan kaakelit olivat peräisin Eemil Halosen Helsingin kodista Pitkänsillanrannasta. Tamara-emäntä piti salin ikkunaa usein verhoilla peitettynä, etteivät auringonsäteet olisi päässeet haalistamaan taideteoksia ja tekstiilejä.

Tamara Halosen ikääntyessä nousi esiin kysymys talon kohtalosta. 1990-luvulla käytiin neuvotteluja talon mahdollisesta siirtymisestä kunnan omistukseen. Selvityksistä huolimatta hanke Arttulan muuttamisesta Ainolan ja Halosenniemen kaltaiseksi taiteilijakoti-museoksi ei koskaan toteutunut. Tamara Halonen kuoli vuonna 2003 ja vuonna 2004 talo siirtyi kaupan kautta uudelle yksityiselle omistajalle.

Kuva Lapinlahti-Seura

Kuva Lastu

Kuva: Arkkitehtuuri- ja ympäristökulttuurikoulu Lastu

Nykyisen Yritystalon paikalla sijaitsi vuoden 1900 tienoilta alkaen aina vuoteen 1950 valkoiseksi maalattu puutalo, Lapinlahden apteekki. Se oli perustettu v. 1898 Iisalmen I apteekin apteekkarin Väinö J. Ignatiuksen haara-apteekkina.

Apteekkari William Forsberg sai oikeuden perustaa itsenäisen apteekin, ja se aloitti v. 1908 alussa.  Hän osti haara-apteekin talon. Alkuvuodesta 1908 Eemil Halonen pistäytyi apteekkiin ostamaan lääkettä vilustumiseensa. Eemilille alkoi tulla asiaa apteekkiin tämän tästä, sillä apteekissa oli harjoittelijana viehättävä 18-vuotias Alli Leinonen. Ja niinpä siinä sitten kävi, että loppuvuodesta vietettiin Linnansalmella Allin ja Eemilin häitä.

Rakennuksen luoteiskulmassa oli sisäänkäynti. Sisään astuessasi tunsit lääkkeiden tuoksun, tiskin takana näit monet hyllyt täynnä ruskeita lääkepulloja, joiden kyljessä oli latinankielinen teksti. Lattialla oli posliininen sylkykuppi ja seinällä teksti: Älä sylje lattialle – Spotta ej på golvet. Näin taisteltiin kansantautia, keuhkotautia, vastaan.
Lääkkeet valmistettiin apteekissa, ja tarvittava materiaali viljeltiin itse omassa puutarhassa tai ostettiin toisista apteekeista. Lääkeaineita hankittiin myös ulkomailta.

Vuonna 1950 valmistui viereiselle tontille nykyisen valtion virastotalon paikalle apteekkari Ilmari Hyvärisen uusi apteekkitalo. Hyvärinen oli apteekkarina Lapinlahdella 40 vuotta (1945 - 1985). 

Vanhasta apteekkitalosta saatiin vuonna 1951 noin kymmeneksi vuodeksi kovasti kaivatut tilat Lapinlahden yhteiskoululle, joka oli perustettu vuonna 1948.  Edelliset kolme lukuvuotta koulua oli käyty kansakoulun tiloissa iltapäivisin sen jälkeen, kun pienempien oppilaiden koulupäivät olivat päättyneet. 

Kuva: Matin ja Liisan arkisto

Kunnantalon aulassa on prof. Raimo Puustisen upea lasimaalaus Fuuga Savonia 1982-83, joka on suunniteltu nimenomaan tähän tilaan. 
Puustisen vuosia vienyt työ pystytettiin uuden virastotalon aulaan maaliskuussa 1983. 

Kunnanhallitus päätti kunnanvaltuuston 100-vuotisjuhlakokouksessa 1974 hankkia Halosten taiteilijasuvun kunnioittamiseksi taideteoksen. Vuonna 1979 järjestettiin viiden taiteilijan kutsukilpailu, jonka voitti prof. Raimo Puustinen. Puustinen oli lapinlahtelaisille tuttu, koska hän vietti 1970- ja 1980 -luvuilla kesiään Väisälänmäellä. 

Puustinen ihaili kovasti Joonas Kokkosta ja hänen teostaan ”Viimeiset kiusaukset”, ja näin Puustisen teokselle kehittyi loppujen lopuksi jykevästä ja dynaamisesta musiikista lainattu nimi ”Fuuga Savonia”. Fuuga merkitsee teeman laajentamista ja sopiikin erittäin hyvin kuvaamaan teosta. Teoksen ja Lapinlahden teeman voi ajatella laajenevan kaskipälvestä kunnaksi – siinä on kasvun idea.

Lasimaalaus koostuu kolmesta teemasta: 
Alin osa kuvaa Telppäsniityn herätystä v. 1796 ja se on jaettu kolmeen osaan ”Matkalla”, ”Crecendo” (voimistuen) ja ”Tyyntyy iltaan”. Vasemmalta reunalta lähtien kuvissa kuvataan, kuinka työväki on matkalla heinäpellolle, jossa he sitten kokevat ihmeen - kuin suuri käsi olisi painanut heidät maahan ja he pitivät tätä Pyhän Hengen ilmestymisenä. Niityllä koettiin myös kielilläpuhumista ja näkyjen näkemistä. Viimeisessä ruudussa päivä painuu iltaan ja ihmiset palaavat arkipäivän askareisiinsa.

Seuraava osa eli ”Sodan harmaa raita” kuvaa sotaa ja evakkovuosia. Maalauksessa ovat selkeästi nähtävissä tyhjät, kylmät kotiliedet, evakoiden sekasortoinen lähtö Karjalasta, sodassa kaatuneet miehet ja hevoset, karjan kuljetukset ja sodan melske. Sotien jälkeen Lapinlahdelle sijoitettiin 2000 evakkoa Salmin ja Suistamon pitäjistä ja kunnan väkiluku nousi 10 000:sta 12 000:een.

Ylin ja laajin osa ”Heinäpouta” kuvaa nykypäivää ja sodan jälkeistä jälleenrakentamisen kautta.  Teoksessa on nähtävillä heinäpellolle kiiruhtava perhe, rautatien tasoristeysmerkit, läheisestä Onkivedestä antavat reimarit ja laivat viitteitä, Lapinlahdelle ominaiset Valion tehtaan piiput ja kirkon torni löytyvät siitä myös, ja monet muut yksityiskohdat. Harakoita esiintyy myös Fuuga Savoniassa, kuten Puustisen kuvittamassa Juhani Ahon Rautatie-teoksessakin. ”Heinäpouta”-osan väritys ja tunnelma ovat valoisat ja toiveikkaat.

Tämän neljä metriä korkean ja kolme metriä leveän teoksen pystytys ja asennus metallikehyksiin vei kolme päivää. Materiaalina on käytetty ranskalaista käsin puhallettua antiikkilasia ja se on toteutettu H. Wuorion lasimaalaamossa Helsingissä.

Taiteilija on itse sanonut teostaan katsoessaan: ”Taiteilijan on aina oltava matkalla, mutta kuljettava eilinen mukanaan”. Hän on sanonut teoksestaan myös ”Olen yrittänyt tavoittaa Savon sydämen” ja siinä hän on todella onnistunut.

Talvisota 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940 eli suomalaisia yhdistänyt raskas sota kesti kaikkiaan 105 päivää.
Jatkosota 25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944

Mäentalon paikalla, kunnan virastotalon yläparkkipaikan vierellä, sijaitsee sotaan lähdön muistomerkki.

Lokakuun alussa v. 1939 Moskovasta tuli kutsu neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Neuvotteluthan tunnetusti päättyivät tuloksettomasti - talvisotaan. Epävarmassa tilanteessa pantiin toimeen yleinen liikekannallepano: reserviläiset kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin eli YH:hon. Lapinlahden reserviläiset kutsuttiin Mäentalolle ensimmäisen kerran 13.10.1939, ja täältä miehet siirrettiin 14.10. junalla Kuopioon, jossa Kuopion sotilaspiirissä perustettiin JR39 ja ensimmäisen pataljoonan 1. ja 2. komppanian ja konekiväärikomppanian muodostivat lapinlahtelaiset. Hevoset seurasivat pari päivää myöhemmin tietä pitkin ajaen. Kuopiosta siirryttiin Suistamon Leppäsyrjän asemalle (huomaa: meillä Lapinlahdella on Leppäsyrjäntie ja Suistamontie). Talvisodassa lapinlahtelaisista perustettu kivääripataljoona 1/JR 39 kuljetettiin Laatokan pohjoispuolelle.

Muuan sotilas kirjoitti kotiin Kuopiosta 14.10.1939 seuraavasti:
”Lapinlahden asemalla piti Pesonen (Vilho Pesonen oli Portaanpään kristillisen kansanopiston rehtori 1924 –1963) voimakashenkisen puheen, tuntuu ikävälle lähteä, vaan alkaa tähän tottua.-- Alapitkän ohi ajaessa oli isä Aku hattua heiluttamassa ja koitin  nenäliinalla minäkin vilkuttaa vaan ei kai osannut erottaa kun kaikki vilkutti.
Me olemme majoitettuna Seurahuoneelle - hieno hotelli - vaan petinä on vaan parkettilattia. Täällä olosta tai siirrosta ei ole tietoa eikä ole sanottu mikä osoite tulee olemaan. -- Tämä on ollut vaan sellaista touhua, kun varusteita ovat jakaneet niille, joilla ei vielä ole. Miehiä on kovasti ja lisää tulee. Tultuamme illalla tänne oli koko kaupunki pimeässä, autot ja muut himmennetyin valoin, se oli jo vähän niin kuin sodan tuntua. Muuten ollaan sitä mieltä että kohta tullaan pois...”

Lapinlahtelaisia oli mukana talvisodassa noin 640 (joidenkin lähteiden mukaan 650) miestä. Heistä 102 kaatui. 

Samoin jatkosodan edellä kesäkuussa 1941 tuli käsky YH:ta varten.   Kutsut toimitettiin korteilla yleensä kädestä käteen, polkupyörällä, hevosella tai jalan kulkien. Kokoontuminen Mäentalolle oli 18.6.1941. Pian tuli myös lähtö kohti Nurmesta ja itärajaa.
Iisalmessa perustettu JR52 oli yläsavolaisten rykmentti. Mm. rykmentin esikunta, esikuntakomppania ja kaksi tykkipatteristoa III/KTR18 ja Raskas Psto 29. Lapinlahtelaisista muodostettiin 14. divisioonaan kuulunut pataljoona II/JR 52. Joukot kuljettiin Nurmekseen, josta miehet lähtivät marssimaan Kuhmon suuntaan. Joukot ylittivät valtakunnan rajan 5.-6.7. välisenä yönä. Yhtymän joukot valloittivat mm Rukajärven. 14. divisioona oli ainut joukko-osasto, joka piti saavuttamansa asemat rauhan tuloon saakka. Jatkosotaan osallistui n. 730 lapinlahtelaista miestä, joista kaatui 175.
Välirauha solmittiin syyskuussa 1944. Lapinlahtelaispataljoona kotiutettiin marraskuussa ja miehet palasivat kotiin n. 460 kilometrin matkan marssien.
 

Sota-aika näkyi Lapinlahdella monin tavoin.
Jatkosodassa kirkonkylää pommitettiin 13.7.1941 jumalanpalveluksen aikaan. Aprikoitiin, oliko kohteena kirkko vai Honkaniemen rautatiesilta. 
Iisalmen suunnasta tulleet pommikoneet pudottivat neljä pommia. Yksi pommi putosi vanhan hautausmaan viereen, Penttisen kaupan lähelle. Radiojumalanpalvelusta kuuntelemassa ollut 72-vuotias Mari Laitinen sai sirpaleosuman ja kuoli seuraavana päivänä. Toinen pommi putosi nahkuri Matti Vilhusen viereiselle pellolle ja tappoi Vilhusen sian ja vaurioitti lähellä ollutta Kettusen taloa. Pajuharjun taakse pudonnut pommi jäi suutariksi ja sen kuoret ovat nykyään Pappilan kivinavetassa. Neljäs pommi putosi rautatiesillan puolelle järveen. Lisäksi ammuttiin satunnaisia kohteita konekiväärillä hävittäjäkoneista

Heti talvisodan syttyessä Portaanpään kansanopiston lukukausi keskeytettiin ja se varattiin toimimaan sotasairaalana koko talvi- ja jatkosodan ajan. Portaanpää toimi lisäksi muussakin käytössä: inkeriläisten siirtolaisten leirinä ja perustehtävässään kansanopistona. Terveyspalvelut olivat Lapinlahdella tuhon aikaan varsin puutteelliset ja niinpä paikkakuntalaiset käyttivät jonkin verran myös Portaanpään sotasairaalaa.

Alapitkän työväen- ja nuorisoseuran taloilla ja Portaanpään opistolla oli inkeriläisten karanteeni- eli väestönsiirtoleirit syksystä 1943 kevääseen 1944. Lisäksi heitä sijoitettiin parakkeihin ja koululle.

Naisten metsätyöleiri oli Karvasalmella. Martikkalassa oli naisten kurileiri noin vuoden ajan v. 1943-44.
Leiri oli tarkoitettu naisille, jotka olivat kieltäytyneet noudattamasta työvoimaviranomaisten määräyksiä, olivat irtolaisia tai pahamaineisia. Leiriläiset istuttivat metsää ja tekivät puutavaraa Vapolle. 

Pajujärvellä oli vuosina 1943-44 venäläisten sotavankien leiri. 

Sotaevakot ja siirtoväen asutus
Talvisodan alettua evakuoitiin nykyisen Pielisjärven, Lieksan ja Ilomantsin väestöä Lapinlahdelle.
Enimmillään heitä oli yli 6000. Majoitus saatiin järjestymään ilman suurempia ongelmia, mutta kirkko joutui toimimaan tilapäisenä majapaikkana.
Talvisodan aikaisia, mukana muualtakin tulleita, sotasiirtolaisia oli Lapinlahdella yhteensä lähes 7000 henkeä.

Jatkosodan asemasotavaihe päättyi Neuvostoliiton suurhyökkäykseen kesäkuussa 1944. Juhannuksen tienoilla tuli Lapinlahdelle Salmista vajaat 1800 evakkoa. Kunnan väkiluku lisääntyi  lähes 2000 henkilöllä vuoden vuoden 1944 loppuun mennessä, mikä merkitsi 21 % lisäystä Lapinlahden asukaslukuun, joka oli tuolloin 9800. Suistamolaisia oli aluksi evakuoitu Pohjanmaalle, mutta heitä sijoitettiin myös Lapinlahdelle pääasiassa vuosina 1945-47.

Aluksi siirtolaisia asutettiin yleensä kansakouluilla, sieltä heidät siirrettiin sijoitustiloihin ja vähitellen heille järjestyi omat tilat tai tontit: Lapinlahdelle perustettiin 160 viljelys- ja asuntoviljelystilaa sekä 40 asuntotonttia tai -tilaa. Lähes puolet tiloista oli ns. kylmiä tiloja, joissa ei ollut rakennuksia eikä valmista viljelysmaata. Siirtolaiset raivasivat Lapinlahdelle yli 600 ha uutta peltoa, josta yli 300 ha ilman mitään koneita. Lapinlahden asutuslautakunnan pj oli Pihkarannan Veikko Martikainen. Maalaisliiton kansanedustaja Veikko Vennamo vauhditti toimillaan ja useilla maakuntiin suuntautuneilla vierailuillaan asutustoiminnan edistymistä. 

Asutustoiminnan muistoksi Alapitkälle perustettiin vuonna 2000 Suomen Asutusmuseo.

Sotilaspojan muisto talvisodan ajalta:  
Mäentalolle oli sijoitettu vartio-osasto, joka koostui Sörkan ja Rööperin laitapuolen kulkijoista, joita ei syystä tai toisesta ollut uskottu rintamapalvelukseen. Meitä edelliskeväänä rippikoulun läpäisseitä poikia oli koulunkäynnin keskeydyttyä pestattu täydennysmiehiksi Mäelle erilaisiin aputehtäviin. Teimme myös vartiovuoroja jopa aseistettuina. Vartiointikohteina oli vaihtuva määrä tavaravaunuja junamontussa sekä rovastin pappilan punainen aittarakennus ja tietysti Mäentalon ”varuskunta”. Junamontussa lienee ollut räjähdysvaarallisempaa tavaraa kuin pappilan rauhallisessa pihapiirissä.

Kun suojeluskunnan paikallispäällikkö oli poissa, jouduimme ottamaan vastaan Kuopiosta tulevia kiireellisiä puhelinsanomia. Saattelimme joskus ilmavalvontalottia  Kiikarimäen torniin, vaikka usein he yöpyivät Kärkkäälän tuvassa.
Tehtäviin kuului myös VPK-valmius. Eräänä kirkkaana pakkaspäivänä tuli ilmahälytys. Joukkomme kiirehti kunnantalolle, missä vaatimaton palokalusto oli. Letkut kuivatettiin silloin meijerin pannuhuoneessa. Pian kuului pohjoisesta lentokoneen jurina. Nähtyämme kahden koneen olevan jo Honkaniemen päällä syöksyimme piharakennuksen seinustalle heinäpaalien suojaan. Hävittäjät, jotka myöhemmin tunnistettiin MIG 5:ksi, lensivät matalalla rautatietä seuraten etelään päin. Hetkisen kuluttua ne kuitenkin palasivat vielä matalammalla lentäen ja kylää konekivääreillään tulittaen. Yksi räjähtävä luoti sytytti kunnantalon läntisen päätyseinän täytteitä kytemään. Osa palokuntaa oli onneksi valmiina paikalla! Lapinlahdella ei sattunutkaan talvisodan aikana muita sotavahinkoja.
Sodan jo päätyttyä toimimme edelleen aputehtävissä, muun muassa kaatuneiden siirroissa ja sankarihautajaisissa, kuten koko sodan ajan. Kerran joskus huhti - toukokuussa soitettiin Mäeltä, että asemalle oli saapunut vielä kuljetus kaatuneita, joista osa kaipasi tunnistamista, kun lähiomaisia ei tavoiteta. Kysyttiin tunsinko Toivo M:n, joka papereiden mukaan olisi joukossa. Tottahan Topin tunsin. Iso riski mies! Tiesin, että viranomaiset olivat silloin lähimpiä tavoitettavia.

Lähdin rautatieasemalle. Raakalaudasta naulatut, kalkilla valkaistut kuljetusarkut olivat hataria. Ei silloin ollut mustia muovisäkkejä saatikka sinkkiarkkuja. Oli jo kevätlämpimät, ja hengittäminen aseman tavaramakasiinissa vaati nenäliinan. Tilapäiset arkut nostettiin hevoskärrin lavalle ja siirrettiin Mykkälän luokse vanhalle paarihuoneelle. Siellä arkkuja raotettiin tunnistamista varten. Toivo M. oli Topi, vaikkakin tummunut.

Topi, kuten monet muutkin lapinlahtelaiset talvisodan sankarit, oli tavannut kohtalonsa jossain Lemetin ja Kitelän maisemissa, missä itsekin kesän 1944 viivytystaistelujen tauottua pääsin irrottamaan lippaan onnekkaasti ohiammuttuna.
Olli Kähkönen, Lepolan Lyyli ja Kalle Kähkösen nuorin poika

Sota jätti jälkeensä Lapinlahdella 89 sotaleskeä ja 189 sotaorpoa. 
Sodan aikana kotirintamalla naiset tekivät rintamalle paketteja varsinkin jouluksi. Kintaita, sukkia ja ruokatarvikkeita lähetettiin sukulaisille, tutuille ja tuntemattomille sotilaille.
Pappilan pirtissä tehtiin talvisodan aikana suksia ja ahkioita sotilaiden käyttöön.

Sota vaikutti luonnollisesti myös koulunkäyntiin.
Kirkonkylän koulun oppilaat aloittivat koulun tavalliseen tapaan elokuun lopulla 1939. Syksyn edetessä sodan uhka alkoi olla ilmassa. Yhdistetyn 3.- 4. luokan päiväkirjassa on lokakuussa kolmen päivän kohdalla merkintä ”L.k.p:n tähden koulu suljettu”.
Koulutyö kuitenkin jatkui vielä muutamia viikkoja. Kun sota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä, koulut suljettiin. Päiväkirjaan on kirjoitettu: Sotatilan takia koulu ollut seisauksissa 2.12.1939 – 7.5.1940

Kouluille majoitettiin evakuoituja Pohjois-Karjalasta Pielisjärveltä ja Ilomantsista, sillä yksityisten koteihin eivät kaikki mahtuneet. Alakoululle järjestettiin siirtoväen sairaala.
 
Kouluun palattiin jälleen toukokuussa runsaan kuukauden ajaksi. Opettaja antoi em. luokalla ainekirjoituksen aiheeksi Ilmahälytys. Siitä lapinlahtelaislapsillakin oli talvisodan ajalta kokemuksia.

Ilmavalvontatorneja oli ainakin Haminamäellä ja Alapitkän Lehtimäellä. Näissä lotat toimivat ilmavalvontatehtävissä.  Haminamäellä torni oli sen korkeimmalla kohdalla Kiikarimäellä. Tornissa oli puulaatikossa puhelin ja piuhat oli nostettu puiden oksille. Yhteys oli Mäentalon yläkertaan, jossa oli suojeluskunnan esikunta ja vakituinen päivystys. Valvontavuoro kesti kaksi tuntia. Hälytyksiä on ollut lähes joka päivä. Kärkkäälässä oli valvontalotille pieni asunto, jossa he voivat käydä nukkumassa. Valvontalottia olivat mm. Kaija Halonen, Kaisa Leskinen, Irene ”Lelle” Hurskainen, Eini Kähkönen ja Tamara Halonen.

Jatkosodan päätyttyä Lapinlahdellakin osallistuttiin asekätkentään eli piilotettiin rintamalta vapautuneita aseita. Kätkentää johti apteekkari A.I. Hyvärinen, joka maksoi muutamien kätkijöiden saamia sakkoja. Osa kätkijöistä joutui kärsimään myös kuukausien vankeusrangaistuksia.
 

Suojeluskuntalaisia Mäentalolla 26.9.1920.jpg

Kuvassa suojeluskuntalaisia Mäentalolla 26.9.1920

Mykkäläntie oli vielä 1940-1950-luvulla vilkas kauppakatu. Pubi-Tuurin paikalla oli alun perin 1940-luvun lopulla palanut Teuvo Kaikkosen leipomo ja kahvila. Nykyisessä rakennuksessa on ollut mm. Hannilan vaatekauppa. Kirjaston paikalla oli Veljekset Kettusen nahka- ja jalkineliike. Muita liikkeitä olivat Pietikäisen kellosepänliike, Siposen Kauppayhtiö, Purjesalon ja Penttisen kaupat. Tien päässä rautatien vierellä oli ja on edelleen Mykkälä ja Apula.
Opastaulun kuvassa, joka on noin 1930-luvun tienoilta, vasemmalla on Namus-Kustin, Kusti Jääskeläisen, myyntikoju toisen ”laahkan” vieressä. Nykyisen kirjaston alueella oleva kivitalo oli nahkuri Kettusen asuintalo ja nahkaverstaan myymälä. Oikealla näkyy Teuvo Kaikkosen leipomo ja kahvila.

Vuosikymmenien aikana kirkonkylällä on toiminut useita kahviloita ja kioskeja. Teuvo Kaikkosella oli leipomo ja kahvila, josta perheelle tuli pääasiallinen toimeentulo. Hän oli myös Halos-sukuun kuuluva taiteilija, mutta maalausharrastukselle ei liiennyt aikaa tarpeeksi. Hyväluontoisena hän lisäksi esiintyi monenlaisissa tilaisuuksissa laulajana tai puhujana.

Olipa kylällä 1930-luvulla pieni ”limonaditehdaskin”. Namus-Kusti, Kusti Jääskeläinen, valmisti kotonaan punaista limunaatia ja nekkuja. Myynnissä oli myös kesäisin kirkonmenojen jälkeen harvinaista herkkua, jäätelöä. Hänen pieni myyntikioskinsa, johon mahtui vain pari asiakasta, sijaitsi Kaikkosen kahvilaa vastapäätä.

Kylänraittia 1930-luvun tienoilta
Lapinlahti-Seura

Kivenhakkaaja, Eemil Halonen 1907
Lapinlahden kunta hankki Kivenhakkaaja-patsaan v. 1993 Lapinlahden kunnan 120-vuotisjuhlavuoden muistomerkiksi hieman etukäteen, koska kunnan juhlavuottahan vietettiin vasta vuotta myöhemmin 1994. 

Kivenhakkaaja-patsaan mallina on ollut Eemilin serkku Viljami Halonen.
Teosta on kehuttu erityisesti siksi, että Eemil Halonen on hallinnut kivenhakkaajan asennon kuvaamisen, katsoipa sitä miltä kuvakulmalta tahansa.
Kivenhakkaajan katse on kohdistettu luontevasti juuri siihen kohtaan, mihin seuraavan lekan iskun on tarkoitettu osuvan. 
Teos on realistinen, ehkä jollakin tavoin arjen yläpuolelle kohoava, sillä onhan Eemil Halonen kuvannut raskasta työtä tekevän miehen sijasta voimakkaan ja jäntevän figuurin.
Eemil Halonen syntyi Lapinlahden Linnansalmella 21.5.1875 Jussi Ja Anna-Liisa Halosen 13-lapsisen perheen esikoiseksi. Eemil Halonen sai 12-vuotiaana päästötodistuksen Lapinlahden ylemmästä kansakoulusta. Todistuksen arvosanojen perusteella ei voinut vielä päätellä, että hänestä tulee kuvanveistäjä, sillä uran kannalta tärkeissä aineissa, piirustuksessa ja käsitöissä, arvosana oli välttävä 6. 

Vielä siitäkään, että hän lähti 17-vuotiaana maailmalle eväinään hallan panemasta viljasta leivottu musta leipä ja taskussaan 13 markkaa, ei voinut aavistaa, minkä mittavan uran Eemil tekee suomalaisessa kuvanveistossa. Mutta hänellä oli ahkeruutta, intoa, oppimisen halu ja suvun rakentaja- ja käsityöperinteet taustatukenaan maailmalle lähtiessään.

Eemil opiskeli Lappeenrannan ja Lapveden Käsityökoulussa puusepän ammattia sekä Sortavalassa E. Mäkisen Nikkarityökoulussa. Hän valmistui kuvanveistäjäksi 23-vuotiaana Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulusta v. 1889. Hän opiskeli mm. Eemil Wikströmin ja Helene Schjerfbeckin johdolla ja teki opintomatkoja Pietariin, Pariisiin ja Italiaan. 

Suuremman huomion kohteeksi Eemil Halonen joutui saadessaan toisen palkinnon Elias Lönnrotin muistopatsaskilpailussa 1899. Tämän jälkeen Haloselta tilattiin kuusi kansanelämää kuvaavaa reliefiä koristamaan vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin kuoriosaa. Hän valitsi materiaaliksi punahongan ja aiheissa hän halusi tuoda esille vanhoja suomalaisia tapoja ja elinkeinoja. Reliefit olivat: Koskenlaskija, Mullikkaa taluttava tyttö, Saunassa, Runonlaulajat, Poroa pidättävä mies ja Hiihtäjä. Nämä työt ostettiin Ateneumiin vuonna 1902.

Eemil Halosen tuotantoon kuuluu paljon muotokuvia, esim. Kuopioon 1937 valmistunut Minna Canthin patsas. 
Eemil Halonen tunnettiin myös kansanelämää kuvaavista veistoksistaan, joissa hän on ehkä omimmillaan. Kansanomaiset aiheet saivat kuitenkin vähitellen väistyä 1920-luvulle siirryttäessä. Aikakauden koko suomalaiselle kuvanveistotaiteelle oli tyypillistä juhlallinen, klassisten tyylipiirteiden korostaminen, sankarillisuuteen pyrkivä tyyli ja pidättäytyminen figuurien esittämisessä. Samaan aikaan Halosen tuotannossa alkoi esiintyä myös yhä useammin äiti ja lapsi –aihe, joka on kuvanveistäjän myöhemmässä tuotannossa yksi tunnusmaisimmista aiheista. Vuonna 1913 valmistunut Marjatta on yksi ensimmäisistä teoksista, joihin taitelija on kuvannut äidin lapsensa kanssa. 

Suomalaiset materiaalit, puu ja kivi olivat hänelle ominaisia ja läheisiä. Tuotantonsa viime vuosina hän teki eniten hautamuistomerkkejä, joita yksinomaan Hietaniemen hautausmaalla on 17. Eemilin suunnittelema on myös liikemies ja mesenaatti Juho Lallukan hautamuistomerkki (1923). Muistomerkki siirrettiin Viipurista Lappeenrannan vanhalle hautausmaalle 1986.
 

Aino, Kaarlo Haltia 1895

Kirjaston sisäpihalla on Kaarlo Haltian Aino-veistos. Kaarlo Haltia oli Janakkalasta kotoisin ja opiskeli Helsingissä ja Pariisissa. Hän oli aikanaan erittäin arvostettu kuvanveistäjä ja Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 Haltia sai korkeimman arvolauseen. 

Veistos paljastettiin alun perin taidemuseon taidepuistossa vuonna 1983, jolloin vietettiin Kaarlo Haltian syntymän 120-vuotisjuhlaa. Patsas siirrettiin uuden kirjastotalon valmistuttua keskeisemmälle paikalle kirjaston edustalle. Haltia oli realismin ja kansallisromantiikan ajan taiteilija. Hän sai Aino-patsaasta valtionpalkinnon 1895 ja patsas on Ateneumin kokoelmissa.

Patsaan Aino katsoo järvelle synkin ajatuksin.
Patsas kuvaa Kalevalan Ainoa, jonka veli Joukahainen häviää kilpalaulannan vanhaa ja viisasta Väinämöistä vastaan ja joutuu näin loihdituksi suohon. Suosta päästäkseen Joukahainen lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle vaimoksi. Aino kuitenkin kauhistuu kuullessaan joutuvansa vanhan miehen vaimoksi. Ainon alakuloisesta ilmeestä voi päätellä, että tässä Aino varmaan miettii, valitseeko hän kuoleman ennemmin, kuin epämiellyttävälle kosijalle menemisen ja hukuttautumisenhan Aino lopulta kohtalokseen valitsee.

Kirjasto ja tähtitaivas
Lapinlahden kirjasto on jyväskyläläisen Arkkitehtitoimisto Olavi Norosen suunnittelema rakennus, joka valmistui 1992.  Noronen on suunnitellut myös kunnantalon ja Jussinpihan palvelukeskuksen. Kirjastorakennuksen nimi on Maailman kuva. Rakennuksessa sisääntulo korostuu, kuten yleensäkin Norosen rakennuksissa. Sisääntulon yllä on hieno tähtitaivas-sommitelma, jota usein ei tule katsoneeksikaan. Myös sisällä on maailmaan ja planeettojen kiertoratoihin liittyviä koriste-elementtejä.

Kirjasto herätti aikanaan hieman ihmetystä ja närkästystäkin moderniudellaan heti perinteisen puukirkon vieressä, mutta kaunis vaalea rakennus sopii siihen erinomaisesti. Kirjaston sisätiloissa on runsaat taidekokoelmat sekä näyttelytila Aniara, jossa on lähes joka kuukausi vaihtuva näyttely.
Kirjastossa on myös Kaskikuusen kansalaisopiston tiloja. 

Lapinlahden seurakunta oli itsenäistynyt omaksi seurakunnakseen Iisalmen seurakunnasta 
v. 1858.  Jo noihin aikoihin suunniteltiin kappeliseurakunnan aikaisen kirkon korvaamista suuremmalla. Entinen rukoushuone oli käynyt ahtaaksi ja se oli myös huonokuntoinen. Lupa kirkon rakentamiseen saatiin keisarilliselta senaatilta 11.6.1876. Kirkon lopputarkastuksen piti Kuopion lääninarkkitehti Ferdinand Öhman syyskuun alussa 1880 ja kirkko vihittiin 10.10.1880. Hän totesi ”kirkon vastaavaan pituudeltaan, leveydeltään ja muilta suhteiltaan piirustuksia. Rakentamiseen käytetty puutavara oli laadultaan parasta mahdollista ja työ kokonaisuudessaan tehty huolellisesti rakennusmestarin valvonnassa”. Öhmanin mukaan "kirkko oli kaikenpuoliseksi kunniaksi seurakunnalle”.

Tähän pisteeseen pääsemiseksi oli ehditty puuhata neljännesvuosisata kirkkoa eli koota rahoja sen rakentamiseksi. Kirkko piti tehdä puusta, sillä kivestä tehtynä se olisi tullut ”mahdottoman kalliiksi”. Kirkon suunnitteli yksi maamme kuuluisimmista uusrenessanssimestareista arkkitehti F.A. Sjöström. Arkkitehti F. A. Sjöström oli aikansa arvostetuimpia arkkitehteja Suomessa. Hän opiskeli Tukholman taideakatemian arkkitehtikoulussa, jonka jälkeen hän oleskeli kaksi vuotta Saksassa ja Italiassa. Sjöström on Lapinlahden kirkon lisäksi suunnitellut mm. Kiteen kivikirkon sekä Kuopion ja Turun kaupungintalot. Kurkijoen kirkon ohella Lapinlahden kirkko oli ainoita Sjöströmin suunnittelemia puukirkkoja. 
Rakentajat tulivat Pohjanmaalta, mutta rakentaminen työllisti myös paljon lapinlahtelaisia. Pekka Halosen isä, Olli Halonen teki mm. kuoria rajaavaan seinään tekstin ”Tämä on minun rakas poikani, johon minä mielistyin”.

Alttaritaulu on Alvar Cawén Kristuksen kirkastuminen, 1931. 
Kirkon sisällä on nähtävänä myös kuva Pekka Halosen tarjoamasta, japanilaisessa hengessä maalatusta alttaritaululuonnoksesta Kolme pyhää miestä metsässä. Tunnelmaltaan legendamaista teosta pidettiin ehkä liian erikoisena, toisaalta taiteilija ei ollut antanut työstään hinta-arviota, mikä voi olla myös syynä tarjouksen hylkäämiseen. Cawénin maalaamia alttaritauluja on Mäntän, Kuusankosken, Jämsänkosken ja Simpeleen kirkoissa. Cawen oli kotoisin Korpilahdelta kappalaisperheestä.

Kirkon tyyliä on kutsuttu maalaisgotiikaksi tai nikkarityyliksi. Kirkko on hirsirunkoinen. Viime vuosina tyyli on kokenut ehkä uuden arvonnousun, kun ihmisiä on alkanut viehättää rikas koristelu pitkään jatkuneen pelkistämisen jälkeen. Esimerkiksi eteishuoneiden korkealla kolmiossa olevilla pitsi-ikkunoilla voisi olla kaukaiset esikuvat Keski-Euroopan katedraaleissa. Kirkko on valoisa, sillä ikkunat on sijoitettu kahteen kerrokseen koko sivustan leveydeltä. 
Lapinlahden kirkko on ajalleen tyypillinen länsitornillinen pitkäkirkko, joka on koristeltu poikkeuksellisen runsaasti uusgotiikan ja uusrenessanssin aihein.  Kansan parissa on sitkeästi elänyt tarina, jonka mukaan Lapinlahden ja Kajaanin kirkkojen piirustukset olisivat vaihtuneet. Tämä on syytä unohtaa, sillä Kajaanin kirkon on suunnitellut Jacob Ahrenberg ja se valmistui v. 1897. Tänne tehtiin kirkko ihan omien piirustusten mukaan ja ne ovat nähtävillä kirkon takaseinällä. Kirkko on suunniteltu 6000 hengen suuruiselle seurakunnalle. Kirkon pituus on 42 m, leveys 30 m ja tornin korkeus 46 metriä. Kirkko on myös varsin iso, sillä kirkossa on n. 1200 istumapaikkaa.
Ensimmäinen varsinainen kello ostettiin Pietarista vuonna 1837 ja se ehti olla myös rukoushuoneessa ennen siirtoa kirkkoon. Toisen, 45,5 leiviskää painavan kellon teki valuri Claes Engelbrecht Helander Oulussa vuonna 1880. Tämä kello haettiin Lapinlahdelle hevosella Oulusta.
Kirkon rakennusmestarina toimi kokkolalainen Johannes Store, joka toi mukanaan kuusi taitavaa ja ahkeraa miestä, mutta pääosin kirkon rakentaminen toteutettiin ruokakunnittain päivätyövelvollisuutena. Kirkon historiaa liittyy myös rakennusmestari Johan Storen traaginen tapaus, sillä hän hukkui ennen kirkon valmistumista Mykkälän ja rukoushuoneen edustalla olevaan rantaan. 
Kirkon sisäänkäynnin eteisen oikeapuoleiseen seinään on maalattu teksti: 
F.A.Sjöströmin piirroksen mukaan 
rakennutti J Store 1877-1880.

Kirkkoa on ehditty korjata moneen kertaan.  Kirkon alkuperäinen paanukatto korvattiin v. 1912-1913 galvanoidulla pellillä. 
Perusteellisesti kirkko korjattiin v. 1955-1956 arkkitehti Kauno S. Kallion suunnitelmin ja silloin kirkkosalin ilme muuttui pelkistetyksi ja kirkkoon saatiin kamiinoiden tilalle sähkölämmitys. 

Viime vuosikymmenten korjauksissa kirkkoon on tehty useita pienempiä muutoksia. Näissä on pyritty palauttamaan kirkon ulko- ja sisäväritys aiempaan asuunsa. 
Lapinlahden kirkko on käsite, sitä pidetään yhtenä nikkarityylisten puukirkkojemme kauneimpana saavutuksena. Lapinlahtelaiset sanovat asuvansa ”puukirkolla”.  Juhani Aho kirjoitti  Rautatie kirjassaan Matin ja Liisan matkaamaan Lapinlahdelle katsomaan rautatietä ja kuuntelemaan parempilahjaista pappia.

Mykkälän kestikievari
Ennen auto- ja junakyytejä matkat tehtiin joko vesitse tai maita myöten jalkaisin ja hevospelillä. Valtamaanteiden varteen noin kahdenkymmenen kilometrin välein oli perustettu kestikievareita eli majataloja. Siellä yövyttiin ja siellä sai kestityksen ja hevoskyydin eteenpäin. Kun kruunun virkamies tuli virkamatkallaan kievariin, kyytimieheksi lähti hollipoika, joka saattoi olla vain toisella kymmenellä oleva nuorukainen.
Mykkälässä toimi kestikievari vuosikymmeniä. Sieltä kyydittiin Kuopioon menijät Pajujärvelle, Iisalmelle menijät Taipaleeseen ja Nilsiään menijät Pinnunmäkeen. Kyytimaksu oli kymmenen penniä venäjän virstalta eli runsaalta kilometriltä. Kun rautatie muutti liikenneoloja Lapinlahdellakin runsas sata vuotta sitten, Mykkälänkin hevoset alkoivat vapautua kyytien teosta. Autolla liikkuvat matkustavaiset saattoivat kuitenkin vielä vuosien ajan pysähtyä Mykkälän majataloon, joka oli tullut kuuluisaksi hyvästä kohtelusta, siisteistä huoneista ja maukkaasta ruuasta. Tämä ”entisajan ABC” on nykyisin yksityiskoti. 

  Kuva Lapinlahti Seura

Apula
Apula on rakennettu 1800-luvun lopulla ja rakennuksessa toimi vuodesta 1903 alkaen Lapinlahden ensimmäinen, opettaja A.J. Väänäsen omistama kirjakauppa. Väänäsen kuoltua vuonna 1904 kirjakauppaa piti hänen leskensä Liinu Väänänen. Kirjakauppa lopetti toimintansa 1920-luvun alussa, minkä jälkeen Liinu hoiti talossa kahvilaa. Taloa tarjottiin Lapinlahden kunnalle jo v. 1916 kunnanlääkärin asunnoksi, mutta tuolloin kauppa raukesi. Kunta osti rakennuksen v. 1928 ja se saneerattiin rakennusmestari M. Pitkäsen piirustusten mukaan kunnanlääkärin virka-asunnoksi ja vastaanottotiloiksi. Tuolloin rakennus sai nykyisen asunsa.

Apula on betonisokkelille rakennettu taitekattoinen rakennus. Katemateriaali on tiili. Se on vuorattu vaakaponttilaudalla ja maalattu keltaiseksi. Vuoden 1928 korjauksen yhteydessä sen länsipuolelta purettiin osa ulkoseinää ja tilalle rakennettiin pitkä avokuisti. "Apula" nimisenä talo toimi lääkärin asuntona aina vuoteen 1964 saakka, jolloin se muutettiin eläinlääkärin virka-asunnoksi. Korjauksen yhteydessä ei talon ulkonäköön ja huonejärjestykseen tehty suurempia muutoksia. Ainoastaan vastaanottotilat jouduttiin muuttamaan uutta tarkoitusta vastaaviksi. Nykyisin talo on yksityiskoti.

Kuva Lastu

Entisen rukoushuoneen eli Bassin kirkon muistokivi on vanhan hautausmaan pohjoispuolella. Muistokivi on pystytetty v. 1951 uuden kirkon 70-vuotispäivänä. Pronssilaatan ovat suunnitelleet taidevalaja, kuvanveistäjä Arttu Halonen ja maanviljelijä Taavetti Sonninen. Kivi saatiin Lapinlahden Kivelän tilan mailta.  Pronssilaatassa on teksti: ”Tällä paikalla oli seurakunnan ensimmäinen kirkko, rukoushuone, vuosina 1826 - 1881. Paikka, jolla seisot on pyhä maa” 

Rakennuksen suunnitteli tunnettu kirkonsuunnittelija Charles (Carlo) Bassi. Tilaa oli n. 400 
hengelle. Rakentaminen oli hidasta köyhyyden ja erimielisyyksien takia ja rukoushuone valmistui vasta v. 1843. Rakennus edusti uusklassista tyyliä. Se oli suorakaiteenmuotoinen ns. pitkäkirkko, jonka sivuilla olivat symmetrisesti sakaristo ja eteishuone, joka oli eteläpäässä. Molemmissa harjan päissä kohosivat huomattavan korkeat ristit. Sivusta katsottuna ilme muistutti kaksikorvaista juomatuoppia, kuten ainakin ohikulkeneiden pohjalaisten kirvesmiesten kerrotaan irvailleen.
Kirkko säilyi hirsirakenteisena ja se käsiteltiin punamullalla v. 1848.

Kellona toimi aluksi Savonjärven Ansaharjun isäntä Eerikki Tikkasen luokille vääntämä rautakanki, joka sijoitettiin omaan telineeseensä rukoushuoneen lähettyville. Myöhemmin ostettiin Pietarista varsinainen kello. 1840-luvun puolivälissä Iisalmen emäseurakunta lahjoitti vanhan alttaritaulunsa rukoushuoneeseen. Lapinlahden seurakunnalla on muutamia satusetä Sakari Topeliuksen isoisän, Mikael Toppeliuksen, maalaamia öljymaalauksia, jotka aikoinaan koristivat Bassin kirkkoa. 

Lämmityslaitteita vanhassa kirkossa ei ollut ja rakennus oli muutenkin hatara. 
Kirkko purettiin v. 1881 uuden kirkon valmistuttua. Hirret käytettiin kirkonkylän kansakoulun rakentamiseen. Koulurakennus on edelleen käytössä ja osa lukiota.

Paarihuone 
Hautausmaahan liittyy sen pohjoispuolelle v. 1842-1843 rakennettu hirsipintainen ja koruton paarihuone eli ruumishuone. Tämä on todennäköisesti yksi Lapinlahden vanhimmista säilyneistä puurakennuksista. Paarihuoneen rakensi talollinen Wilhelm Puumalainen neljän elotynnyrin urakalla. Hanketta varten kerättiin tukkeja ja töitä johti talollinen Johan Mykkänen.

Vanha hautausmaa
Kappalainen Johan Johansson laati lahjakirjan 26.3.1830 Lapinlahden vanhasta hautausmaasta. Johansson oli ensimmäinen tälle hautausmaalle haudattu (k. 20.8.1831). Juho Mykkänen ja Tahvo Ollikainen vahvistivat puumerkillään luovuttavansa ilmaiseksi, ikuisiksi ajoiksi, viljelykseen sopimattoman maa-alan rukoushuonekunnan hautausmaaksi.

Ainakin kahteen kertaan piti hautausmaan aitaa parantaa, sillä kirkolliskokoukselle oli valitettu, että siat ja lampaat ovat päässeet käyskentelemään ja tonkimaan hautausmaalla. Keväällä 1880 hautausmaa ympäröitiin pisteaidalla.

Aluetta laajennettiin vuonna 1858. Hautausmaa oli käytössä vuoteen 1887, mutta osa siitä otettiin käyttöön 1900-luvun sotien sankarihautausmaaksi. Muu osa aluetta on metsäistä puistoa, jossa on jäljellä alkuperäisiä hautamuistomerkkejä. 1960-luvulla hautausmaa ympäröitiin nykyisellä puuaidalla ja porteilla.

Vanha hautausmaa oli rauhoitettu puistoksi tullessaan täyteen (n. 1887), mutta sitä raivattiin 1917, jolloin ehjät hauta- ja muistomerkit jätettiin paikalleen, aita korjattiin ja portitettiin. Tuolloin kirkkovaltuuston pöytäkirjaan oli merkitty, että Vanha hautausmaa ”ansaitsee nykyiselläänkin olla pyhitetty muistopaikka”.
 
Viljamakasiini
rakennettu 1858, korjauksia 1960-luvulla ja 1988

Lainajyvästö- eli pitäjänmakasiinijärjestelmä on peräisin Ruotsinvallan ajoilta. Isonvihan jälkeen maa oli suurelta osin saatettu autioksi ja tarvittiin erityisiä toimenpiteitä viljelyn edistämiseksi. Katovuosien varalle alettiin 1800-luvun puolivälin jälkeen rakentaa viljamakasiineja, Lapinlahdelle se saatiin 1858. Täältä saattoi huonoina vuosina lainata siemen- ja leipäviljaa. Aluksi toiminta kuului kirkolle, kunnan perustamisen jälkeen kunnalle. 

Rakennuksen omistus siirtyi kunnallisasetuksen mukaan manttaalikunnalle, joka v. 1950 lahjoitti rakennuksen kotiseutuyhdistykselle kotiseutumuseotiloiksi. Nykyisin sitä ei pidetä yleisölle avoinna, sillä kotiseudun historiasta kertova näyttely Elettiin sitä ennen vanhaan on Pappilan kivinavetassa. Näyttelyyn voi tutustua kesäisin

Suurten nälkävuosien muistomerkki
Suurten nälkävuosien muistomerkin laatassa on teksti: ”Anna meille jokapäiväinen leipämme”. Kivi on tuotu Mäkikylästä ja se muistuttaa leipää. Sen on tuonut tälle paikalle Hannes Martikainen.

Nälkävuosina 1867 - 68 rakennettiin ”hätäaputöinä” mm. Nerkoon kanavaa. Alikuntoiset työläiset sairastuivat helposti kulkutauteihin, mm. lavantautiin. Mahdollisesti jopa 200 kanavatyömaalla menehtynyttä on haudattu vanhalle hautausmaalle. Kerrotaan, että vainajia kuljetettiin heinähäkeittäin työmaalta ja sairastuvasta yhteishautaan Lapinlahdelle.

1860-luku muistetaan Suomessa kato- ja nälkäaikana, jolloin poikkeuksellisen huonot vuodet seurasivat toisiaan. Valtio järjestikin hätäaputöitä ja sellaisena alkoi Lapinlahdella Nerkoon kanavan kaivattaminen, joka oli ankeudellaan Lapinlahden historian pahin työmaa. Nälkää paenneita miehiä tuli tänne lähitienoon lisäksi Kainuusta ja Pohjanmaalta asti. Työmiesten määrä nousi jopa 1500 henkeen. Nälän uuvuttamat miehet tekivät kovaa lapiotyötä häviävän pienellä palkalla, asustelivat tienoon taloissa ja ulkorakennuksissa ja sairastuivat mm. lavantautiin ja muihin kulkutauteihin. Sairaita oli auttamassa erityinen työmaalääkäri ja muutamissa taloissa oli erityiset sairasasemat, mutta jo ensimmäisenä kesänä menehtyi 50 henkeä ja seuraavana talvena vielä 42 henkilöä.
 

Kunnalliskodin palon muistomerkki
Vanhan hautausmaan itäreunalla on kolmenkymmenen kunnalliskodin mielisairasosaston tulipalossa menehtyneen viimeinen leposija. Tulipalossa menehtyi 31 henkilöä – yksi on haudattu muualle. Palo syttyi illalla 22.4.1966. Palon syy jäi epäselväksi.
Vain 7 potilasta ja osaston emäntä pelastuivat. Tämä traaginen onnettomuus aiheutti lakimuutoksen eduskunnassa: enää ei saanut jättää potilaita valvomatta varsinkaan lukkojen taakse. Kunnalliskodin tulipalo on edelleen itsenäisen Suomen tuhoisin tulipalo. Virroilla sattui 
v. 1979 lähes yhtä tuhoisa kunnalliskodin palo, jossa menehtyi 27 ihmistä.

Haudalla on Eemil Halosen veistos Semper Excelsior, 1934.  Alkuperäinen teos pystytettiin Helsingin Hietaniemen hautausmaalle Ernst Nevalinnan haudalle 1934. Siinä naisfiguuri kohottaa käsivartensa ylöspäin kuin puhutellakseen korkeampia voimia. Semper Excelsior oli alusta alkaen laajalti ihailtu teos. Sen toisinto pystytettiin Turun hautausmaalle Anne-Marie Appelgrenin (k. 1940) haudalle. Semper excelsior on Lapinlahden pitäjän arvokkain taideteos. Tällä haudalla teos kunnioittaa ilman omaa syytään menehtyneiden muistoa.
 

Vanha hautausmaa oli käytössä vuoteen 1887, mutta osa siitä otettiin käyttöön 1900-luvun sotien sankarihautausmaaksi. Kirkkovaltuuston pöytäkirjaan oli merkitty 1917, että Vanha hautausmaa ”ansaitsee nykyiselläänkin olla pyhitetty muistopaikka”.
Sanonnalle tuli syvällinen sisältö, kun hautausmaan eteläpäätyyn haudattiin 1918 kahdeksan lapinlahtelaista kansalaissodassa kaatunutta. Kansalaissodan vainajat haudattiin vanhan hautausmaan eteläpuolelle ja paikalle pystytettiin Arttu Halosen graniittinen sankaripatsas. Kaikkiaan Lapinlahdella kirjoilla olleita vapaussodassa kuolleita tiedetään 27 (Sotasurmat).

Talvisodan aikana kaatuneita vainajia on haudattu tänne 102 ja jatkosodan vainajia 173. Arttu Halonen suunnitteli haudat lopulliseen muotoonsa ja hän on tehnyt polvistunutta soturia kuvaavan reliefin 1941. Sankarihaudoilla oli talvisodan jälkeen valkoiset puuristit, jotka on myöhemmin vaihdettu punagraniittisiin hautakiviin. 

Talvisota alkoi 30.11.1939 ja päättyi 13.3.1940 eli talvisota kesti 105 päivää.
Talvisotaan osallistui 640-650 lapinlahtelaista miestä ja heistä 102 kaatui.

Jatkosota kesti yli kolme vuotta 25.6.1941 – 19.9.1944 
Jatkosotaan osallistui 730 miestä, joista 175 kaatui. 

Isänmaan puolesta annetun raskaan uhrin kokivat syvimmin 89 sotaleskeä ja 189 sotaorpoa.

Lapinlahden miehet kuljetettiin junalla Nurmekseen, josta he lähtivät marssimaan Kuhmon suuntaan ja osallistuivat siellä Rukajärven taisteluihin. Lapinlahtelaispataljoona kotiutettiin marraskuussa 1944. Miehet marssivat 460 km takaisin ja voi vain kuvitella, että tulomatkalla askel oli huomattavasti kevyempi, vaikka matka oli pitkä ja miehet väsyneitä.

Sotaan lähtö tapahtui molemmilla kerroilla Mäenpihasta nykyisen kunnantalon parkkipaikalta, jossa on Sotaan lähdön muistokivi.

Lähellä sankaripatsasta on Pajujärveltä kotoisin olleen jääkärikapteeni Kosti Kauppisen hauta. Hän on tiettävästi ainut lapinlahtelainen Saksassa 1. maailmansodan aikana koulutuksen saanut jääkäri. Tarina kertoo, että hän lähti salaa kotijoukoiltaan jääkärioppiin. Kerrotaan myös, että hän olisi tuolloin 17-vuotiaana jättänyt keittiön pöydälle lapun, jossa kerrottiin, ettei äidin pitänyt huolehtia eikä pelätä, koska Kosti lupasi tulla takaisin. Kuitenkin myöhemmällä iällä tehdyssä haastattelussa hän kertoo, että hän jätti äidille jäähyväiset kotipihallaan.
Kosti oli välillä armeijan palveluksessa, välillä maanviljelijänä kotitilallaan. Kerrotaan, että hän oli pieni, karhakka mies, joka ei pelännyt mitään. Hän noudatti komppanianpäällikkö, kenraali Ehrnroothin ohjetta: Joukkoja on johdettava edestä.
Loppuelämä ei ollut helppo. Hän kuoli 21.5.1969 oltuaan 28 vuotta pyörätuolissa. Hän halusi tulla haudatuksi miestensä vierelle Lapinlahden hautausmaalle.

Aurinkotuuli, 1999

Stefan Lindfors, (s. 3.5.1962 Maarianhamina) on suomalainen muotoilija, sisustusarkkitehti ja kuvanveistäjä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Åbo Katedralskolanista vuonna 1982 ja valmistui sen jälkeen taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta 1988.

Lindfors on erittäin monipuolinen taiteilija: hän on suunnitellut muun muassa astioita, huonekaluja, valaisimia, vaatteita ja kankaita arvostetuille suomalaisille tuotemerkeille, kuten  Arabialle, Iittalalle, Marimekolle ja Martelalle. Hän on työskennellyt myös elokuva- ja televisio-ohjaajana: hän on tehnyt mainoksia mm. DNA:lle ja Nokialle sekä ohjannut HIM-yhtyeelle musiikkivideoita.
Myös Helsinki-Vantaan lentoaseman matkatavara-aulassa on Lindforsin tekemä aulan ilmeen uudistus. Tavoitteena on erottua taiteen avulla edukseen lentoasemien joukossa. Luonto on olennaisessa asemassa aulan sisustuksessa. Kattoa peittää Finavialle suunniteltu siipikuvioinen kangas, vitriineihin on sijoitettu kasvi- ja eläinaiheita suomalaisesta luonnosta ja seinälle heijastetaan elävää luontokuvaa. IT-osaaminen on myös esillä tilan seinillä Lindforsin käsin piirtämän piirikorttikuosin myötä.

Lisäksi Lindfors on tehnyt opetustyötä taidealan korkeakouluissa. Lindfors on saanut useita kotimaisia ja ulkomaisia palkintoja.

Aurinkotuuli-teos hankittiin Lapinlahden kunnan 125-vuotisjuhlien kunniaksi.  Stefan Lindfors oli tuohon aikaan kuumin ja kansainvälisesti tunnetuin nykytaiteilijamme. Teos on 14 metriä korkea, ruostumattomasta teräksestä ja läpikuultavasta lasikuidusta tehty taideteos. 

Nyt voimme nähdä, että toteutus ei aivan vastaa tarjouksen kuvausta. Jostain syystä rakenteissa ei ole käytetty ruostumatonta terästä vaan galvanoitua vesijohtoputkea, joka on peitetty maalilla ja lasikuitu ei ole säilynyt läpikuultavana eikä lasikuituinen viiri jaksa pyöriä heikon tuulen mukana. Myöskään valaistusta ei toteutettu suunnitellulla tavalla.

Lindfors itse kuvailee teosta näin: ”Teoksen ilme ja luonne muuttuvat vuodenaikojen myötä, ja luonto on näin ollen osa Aurinkotuulen olemusta: Kesällä ruostumaton teräsrunko kimaltelee auringossa ja talvella verkkomainen struktuuri peittyy lumella ja muuttuu valkoiseksi. Pyöreänmuotoinen, sisältä valaistu kirkas lasikuituviiri pyörii tuulen mukana, näyttäen aina tuulen suunnan.  Viirin muoto sekä struktuuri ja materiaalit vievät ajatukset milloin aurinkoon, milloin kuuhun tai esimerkiksi soluun, syntymisen symboliin. Teoksessa on merkkejä jatkuvasta elämästä.”

Rakkaalla teoksella on monta lempinimeä: kiipeilyteline, eihveli-torni, hirven lypsyjakkara, hirvitorni. Teos herätti suuresti keskustelua ja eriäviä mielipiteitä valmistumisensa jälkeen. Välillä keskustelu laantuu, mutta yleensä se aika ajoin yhä vieläkin pulpahtaa pinnalle. Tässä mielessä teos on täyttänyt tehtävänsä erinomaisen hyvin: herättänyt keskustelua, tunteita, mielipiteitä, kirvoittanut uusia käyttötarkoitusajatuksia ja leikkimielisiä parannusehdotuksia. Kaiken kaikkiaan on se tuonut paljon iloa ja hupiakin, vaikka alkuperäinen ajatus ehkä oli vakavampi.