Kasvit ovat läpi historian levinneet ihmisen mukana. Myös rautatiet jouduttivat kasvien siirtymistä paikasta toiseen.
Suomalaisen puistokulttuurin alalla rautatiet olivat edelläkävijä. Puistoalueilla oli myös hyvin käytännöllinen tarkoitus; höyryveturit tuprusivat ympärilleen solkenaan kipinöitä, joten tulipalon vaara oli alituinen. Puistot lehvistöineen toimivat ennaltaehkäisevästi etenkin lämpiminä vuodenaikoina, jolloin tulipalojen vaara myös oli suurin. Kipinävaaran ehkäisyn ohella viihtyisien ja istutuksiltaan huoliteltujen rautatiepuistojen katsottiin lisäävän rautateiden arvostusta ja kehittävän kansan makua. Asemapuistoja alettiin suunnitella ja toteuttaa keskusjohtoisesti. Ensimmäinen puutarhuri palkattiin rautateille 1873.
Asemapuistoihin otettiin mallia Keski-Euroopasta ja Englannista. Vuosikymmeniksi vakiintui tavaksi käyttää asemapuistoissa kaartelevia polkuja, yksittäispuita ja pensaita niin ryhminä kuin pensasaitoina sekä kukkapenkkejä ja -laatikoita. Asemapuistoissa on suosittu lehtipuuna lehmusta ja tammea, Pohjois-Suomessa koivua ja pihlajaa. Havupuista yleisimpiä ovat olleet sembramänty ja jalokuusi. Pensasistutuksissa syreeni, orapihlaja, kuusama, lumimarja ja heisi olivat käytetyimpiä. Perennat ja erilaiset kesäkukat kuuluivat asiaan. ”Mummon pelakuut” ja monet koristekasvit ovat levinneet asemilta yleiseen käyttöön. Yksi omenapuulajike, jota edelleen kasvatetaan koristepuuna, on nimeltään Rautatieläinen. Tämä kaunis, riippuoksainen ja kestävä lajike jalostettiin ja monistettiin rautateiden keskuspuutarhassa Hyvinkäällä. Rautiearkkitehtuuri puistoineen ja asuinmiljöineen on omaleimainen osa suomalaista rakennusperintöä.
Matti Rinne, Aseman kello löi kolme kertaa, Suomen rautateiden kulttuurihistoriaa, 2001
Kimmo Lagerblom, Kiivakasta on menon kyyti, 2000